JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Saan­ko aut­taa?

6.7.2020 6.15

Juttua muokattu:

3.7. 10:05
2020070310050720200706061500

Anne Lindfors

Anne Lindfors

Sinä il­ta­na is­tuin sän­gyn­reu­nal­la har­ti­at pai­nu­nei­na. It­keä en jak­sa­nut, mut­ta kyy­ne­leet eli­vät pos­ki­päil­lä omaa elä­mään­sä. Mie­tin omaa ja mie­he­ni ter­veyt­tä. Poh­din sitä, saa­vat­ko lap­sem­me riit­tä­väs­ti iloa ja tu­kea. Mie­tin asun­to­lai­naa, rip­pi­kou­lu­mak­sua, tu­le­van opis­to­vuo­den suu­ria ku­lu­ja, po­lik­li­nik­ka­käyn­tien mää­rää. Kaik­kea sitä, joka oli muut­tu­nut kuor­mak­si. Las­kin mie­les­sä­ni sai­raus­päi­vä­ra­han ja ko­ti­hoi­don­tu­en yh­tä­löä, kun­nes en jak­sa­nut enää. Tui­jo­tin jon­ne­kin, min­ne en näh­nyt, ja ru­koi­lin.

Sil­loin huo­ma­sin, et­tä pu­he­li­mee­ni oli tul­lut vies­ti. Ava­sin sen ja aloin hi­taas­ti lu­kea sa­no­jen vir­taa. Sa­nat tun­tui­vat en­sin kä­sit­tä­mät­tö­mil­tä, mut­ta sit­ten aloin ym­mär­tää. Tun­tui kuin ys­tä­vä­ni oli­si ojen­ta­nut kä­ten­sä ja ve­tä­nyt lä­hel­leen, si­lit­tä­nyt lem­pe­äs­ti ol­ka­pääs­tä. Hän ky­syi, sai­si­ko mak­saa rip­pi­lei­ri­läi­sem­me lei­ri­mak­sun.

Au­rin­ko tun­tui va­lai­se­van ih­meen kirk­kaas­ti. Pu­he­lim­me ys­tä­vä­ni kans­sa elä­mäs­tä. Eri­tyi­ses­ti sii­tä, mi­ten Tai­vaan Isä ra­kas­taa mei­tä tois­ten ih­mis­ten kaut­ta. Kan­taa sil­loin­kin, kun em­me sitä ym­mär­rä. Jut­te­lim­me sii­tä, et­tä voi­sin mak­saa avun ai­ka­naan eteen­päin. Sit­ten, kun meil­lä hel­pot­tai­si, sai­sin ol­la aut­ta­mas­sa jo­ta­ku­ta tois­ta, ojen­taa it­se kä­den.

Mo­net ker­rat olen noi­hin het­kiin pa­lan­nut. Aja­tel­lut sitä, mi­ten Tai­vaan Isä voi meil­le an­taa en­ke­lei­tä täl­le mat­kal­le. Sa­maa mie­tin sil­loin­kin, kun kuun­te­lin Su­vi­seu­ro­jen esi­ru­kouk­sia. Ru­koi­lin mu­ka­na ja ajat­te­lin, mi­ten vah­va tur­va meil­lä on. Ju­ma­la tun­tee mei­dät sy­dä­mes­tä as­ti. Hän kan­taa mei­dän ki­pum­me, tie­tää mei­dän ajal­li­set­kin mur­heem­me ja an­taa saat­ta­jia täl­le mat­kal­le. Sii­hen aja­tuk­seen on hyvä tur­va­ta.

Rak­kau­del­la ajat­te­len si­nua, ys­tä­vä­ni. Ru­koi­len ja us­kon, et­tä Ju­ma­la si­nul­le vie­lä pal­kit­see sen rak­kau­den, jota osoi­tit. Ajat­te­len, et­tä Ju­ma­la it­se on sen rak­kau­den si­nus­sa he­rät­tä­nyt.

Ajat­te­len myös si­nua, joka ki­pui­let eh­kä hy­vin­kin sa­man­ta­pai­sis­sa elä­män­vai­heis­sa. Ei tie ai­na ole help­po. On päi­viä, jol­loin vas­tauk­sia ei tun­nu löy­ty­vän. Jos­kus tun­tuu, et­tä voi­ma­va­rat ovat täy­sin lo­pus­sa, ei­kä Ju­ma­la­kaan kuu­le. Mut­ta saat luot­taa sii­hen, et­tä kyl­lä Ju­ma­la kan­taa lap­si­aan jo­kai­se­na het­ke­nä. Sil­loin­kin, kun em­me sitä huo­maa. Sil­loin­kin, kun em­me enää jak­sa pyy­tää apua. Var­sin­kin sil­loin.

Kun tu­lim­me ko­tiin mum­mu­lan pi­ha­su­vi­seu­rois­ta, nö­köt­ti te­ras­sil­lam­me kah­vi­pa­ket­ti. Em­me tie­dä, mis­tä se oli il­maan­tu­nut, mut­ta sil­lä­kin oli vies­tin­sä. Se ker­toi omal­la ta­val­laan, et­tä em­me ole yk­sin. Mei­tä tä­nään­kin muis­te­taan.

AnneLindfors
Rakastan perhettäni. Nautin nuotiohetkistä ja lasten laulusta. Siitä tunteesta, kun tajuan, että jokaiseen päivään on riittänyt valoa.Taaksepäin katsoessa näen kivun ja ilon vuorovedet. Missä ikinä polkuni on kulkenutkin, tänään olen tässä. Luottavaisin mielin saan astua huomiseen.Jos tahdot antaa blogistani palautetta, lähetä pohdintojasi osoitteeseen anne.lindfors@hotmail.com.
25.10.2020

Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­le: "Men­kää, minä lä­he­tän tei­dät kuin lam­paat su­sien kes­kel­le. Äl­kää ot­ta­ko mu­kaan­ne ra­ha­kuk­ka­roa, äl­kää lauk­kua äl­kää­kä jal­ki­nei­ta." Luuk. 10:3–4

Viikon kysymys