Sinä il­ta­na is­tuin sän­gyn­reu­nal­la har­ti­at pai­nu­nei­na. It­keä en jak­sa­nut, mut­ta kyy­ne­leet eli­vät pos­ki­päil­lä omaa elä­mään­sä. Mie­tin omaa ja mie­he­ni ter­veyt­tä. Poh­din sitä, saa­vat­ko lap­sem­me riit­tä­väs­ti iloa ja tu­kea. Mie­tin asun­to­lai­naa, rip­pi­kou­lu­mak­sua, tu­le­van opis­to­vuo­den suu­ria ku­lu­ja, po­lik­li­nik­ka­käyn­tien mää­rää. Kaik­kea sitä, joka oli muut­tu­nut kuor­mak­si. Las­kin mie­les­sä­ni sai­raus­päi­vä­ra­han ja ko­ti­hoi­don­tu­en yh­tä­löä, kun­nes en jak­sa­nut enää. Tui­jo­tin jon­ne­kin, min­ne en näh­nyt, ja ru­koi­lin.

Sil­loin huo­ma­sin, et­tä pu­he­li­mee­ni oli tul­lut vies­ti. Ava­sin sen ja aloin hi­taas­ti lu­kea sa­no­jen vir­taa. Sa­nat tun­tui­vat en­sin kä­sit­tä­mät­tö­mil­tä, mut­ta sit­ten aloin ym­mär­tää. Tun­tui kuin ys­tä­vä­ni oli­si ojen­ta­nut kä­ten­sä ja ve­tä­nyt lä­hel­leen, si­lit­tä­nyt lem­pe­äs­ti ol­ka­pääs­tä. Hän ky­syi, sai­si­ko mak­saa rip­pi­lei­ri­läi­sem­me lei­ri­mak­sun.

Au­rin­ko tun­tui va­lai­se­van ih­meen kirk­kaas­ti. Pu­he­lim­me ys­tä­vä­ni kans­sa elä­mäs­tä. Eri­tyi­ses­ti sii­tä, mi­ten Tai­vaan Isä ra­kas­taa mei­tä tois­ten ih­mis­ten kaut­ta. Kan­taa sil­loin­kin, kun em­me sitä ym­mär­rä. Jut­te­lim­me sii­tä, et­tä voi­sin mak­saa avun ai­ka­naan eteen­päin. Sit­ten, kun meil­lä hel­pot­tai­si, sai­sin ol­la aut­ta­mas­sa jo­ta­ku­ta tois­ta, ojen­taa it­se kä­den.

Mo­net ker­rat olen noi­hin het­kiin pa­lan­nut. Aja­tel­lut sitä, mi­ten Tai­vaan Isä voi meil­le an­taa en­ke­lei­tä täl­le mat­kal­le. Sa­maa mie­tin sil­loin­kin, kun kuun­te­lin Su­vi­seu­ro­jen esi­ru­kouk­sia. Ru­koi­lin mu­ka­na ja ajat­te­lin, mi­ten vah­va tur­va meil­lä on. Ju­ma­la tun­tee mei­dät sy­dä­mes­tä as­ti. Hän kan­taa mei­dän ki­pum­me, tie­tää mei­dän ajal­li­set­kin mur­heem­me ja an­taa saat­ta­jia täl­le mat­kal­le. Sii­hen aja­tuk­seen on hyvä tur­va­ta.

Rak­kau­del­la ajat­te­len si­nua, ys­tä­vä­ni. Ru­koi­len ja us­kon, et­tä Ju­ma­la si­nul­le vie­lä pal­kit­see sen rak­kau­den, jota osoi­tit. Ajat­te­len, et­tä Ju­ma­la it­se on sen rak­kau­den si­nus­sa he­rät­tä­nyt.

Ajat­te­len myös si­nua, joka ki­pui­let eh­kä hy­vin­kin sa­man­ta­pai­sis­sa elä­män­vai­heis­sa. Ei tie ai­na ole help­po. On päi­viä, jol­loin vas­tauk­sia ei tun­nu löy­ty­vän. Jos­kus tun­tuu, et­tä voi­ma­va­rat ovat täy­sin lo­pus­sa, ei­kä Ju­ma­la­kaan kuu­le. Mut­ta saat luot­taa sii­hen, et­tä kyl­lä Ju­ma­la kan­taa lap­si­aan jo­kai­se­na het­ke­nä. Sil­loin­kin, kun em­me sitä huo­maa. Sil­loin­kin, kun em­me enää jak­sa pyy­tää apua. Var­sin­kin sil­loin.

Kun tu­lim­me ko­tiin mum­mu­lan pi­ha­su­vi­seu­rois­ta, nö­köt­ti te­ras­sil­lam­me kah­vi­pa­ket­ti. Em­me tie­dä, mis­tä se oli il­maan­tu­nut, mut­ta sil­lä­kin oli vies­tin­sä. Se ker­toi omal­la ta­val­laan, et­tä em­me ole yk­sin. Mei­tä tä­nään­kin muis­te­taan.