JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Het­ki hu­kas­sa

5.1.2019 6.49

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190105064900

Aat­to­aa­mu­na he­rä­sin var­hain, lai­toin kuu­seen va­lot ja sy­tyt­te­lin kynt­ti­löi­tä. Olin lu­van­nut he­rät­tää kak­si pien­tä tyt­tö­äm­me ka­ve­rik­se­ni jou­lu­puu­ron keit­toon. Pu­huim­me kuis­kien ja ko­e­tim­me kat­taa pöy­dän as­ti­oi­ta ki­lis­te­le­mät­tä, jot­ta muut sai­si­vat vie­lä het­ken nuk­kua. Kei­tim­me puu­ron ja muis­tim­me pii­lot­taa se­kaan man­te­lin­kin. 6–vuo­ti­as tyt­tä­rem­me oli malt­ta­ma­ton jo aa­mu­puu­ron teon ai­kaan: “Mil­loin puk­ki tu­lee ja mitä hän tuo?”, hän ky­se­li tau­ko­a­mat­ta.

Söim­me yh­des­sä jou­lu­puu­roa, joim­me glö­giä ja mais­te­lim­me it­se teh­ty­jä kon­veh­te­ja. Jou­lu­rau­han ju­lis­tuk­sen jäl­keen mie­he­ni läh­ti las­ten kans­sa met­sä­ret­kel­le. Minä jäin ko­tiin vau­van ja kah­den van­him­man lap­sen kans­sa val­mis­te­le­maan jou­lu­a­te­ri­aa. Jut­te­lim­me, mitä olim­me kää­ri­neet ke­nen­kin pa­ket­tiin. Mi­nul­le­kin oli lu­vas­sa pa­ket­te­ja, sil­lä lap­sem­me oli­vat vii­me päi­vi­nä esit­tä­neet har­vi­nais­laa­tui­sen ky­sy­myk­sen use­am­man ker­ran: “äi­ti, mitä ko­ti­töi­tä voi­si teh­dä?” He ei­vät ky­sy­neet sitä sik­si, et­tä oli­si­vat an­ta­neet ton­tuil­le par­haan ku­van it­ses­tään, vaan sik­si, et­tä tie­na­si­vat ra­haa tois­ten­sa jou­lu­lah­joi­hin ja en­nen kaik­kea äi­din lah­jaan! Sen kuul­les­sa­ni mak­soin mie­lel­lä­ni muu­ta­man sen­tin yli­mää­räis­tä­kin. Jos lah­jo­jen an­ta­mi­nen on mu­ka­vaa, niin on toki saa­mi­nen­kin. Jäin jän­nit­tä­mään, mitä lap­set löy­tä­vät­kään So­pu­ra­han eu­ron to­ril­ta tai kirp­pa­ril­ta. Mei­dän lap­set ei­vät us­ko tont­tui­hin tai puk­kiin edes jou­lun al­la. Olin ni­mit­täin pie­ne­nä niin pet­ty­nyt sii­hen, et­tä ai­kui­set oli­vat va­leh­del­leet mi­nul­le, et­tä pää­tin jo kau­an sit­ten, et­ten us­kot­te­li­si jou­lu­pu­kin ole­van oi­ke­as­ti ole­mas­sa.

17-vuo­ti­as oli eh­dot­ta­nut, et­tä 6-vuo­ti­aal­le os­tet­tai­siin jou­lu­lah­jak­si jät­ti­mäi­nen peh­mo­pan­da. Minä vä­hän em­min, sil­lä suu­ri nal­le täyt­täi­si koko pie­nen ty­tön sän­gyn, mut­ta hel­lyin kui­ten­kin, sil­lä tie­sin hä­nen toi­vo­neen mitä har­taim­min suur­ta peh­mo­le­lua. Aat­to­a­te­ri­aa val­mis­tel­les­sam­me 17-vuo­ti­as vie­lä ker­toi ha­lu­a­van­sa ojen­taa lah­jan, jot­ta sai­si näh­dä pie­nen ty­tön ihas­tu­neen il­meen. Pa­rin tun­nin ku­lut­tua met­sä­ret­ke­läi­set pa­la­si­vat, mut­ta 6-vuo­ti­as ei ol­lut hei­dän mu­ka­naan. Hän oli kyl­lä pu­ke­nut ul­ko­vaat­teet, mut­ta sa­no­nut ret­kel­le läh­ti­jöil­le jää­vän­sä pi­hal­le leik­ki­mään. Ku­kaan ei ol­lut hok­san­nut sa­noa sitä meil­le ko­to­na oli­joil­le, niin­pä luu­lim­me hä­nen ol­leen ret­kel­lä mu­ka­na. Me olim­me ih­meis­säm­me ja koh­ta jo hä­dis­säm­me. Hän on erit­täin seu­ral­li­nen tyt­tö, jo­ten hä­nen yk­sin leik­ki­mi­sen­sä­kin tun­tui ou­dol­ta. On­ko hän hiip­pail­lut si­säl­le ja nu­kah­ta­nut jo­hon­kin? On­ko hän päät­tä­nyt­kin läh­teä ret­ke­läis­ten pe­rään ja ek­sy­nyt? On­ko hän ko­ti­pi­han lei­keis­sään jou­tu­nut jo­hon­kin on­net­to­muu­teen?

Hän oli siis ol­lut jo kak­si tun­tia pois­sa sil­miem­me al­ta. Ha­jaan­nuim­me koko jouk­ko et­si­mään. Et­sim­me las­ta joka pai­kas­ta si­säl­tä ja pi­hal­ta; pi­ha­mö­kis­tä, au­tois­ta, met­si­kös­tä, naa­pu­ris­ta­kin. Naa­pu­ris­sa ei ole lap­sia, mut­ta kyl­lä­kin usein lap­si­vie­rai­ta. Naa­pu­ri ei kui­ten­kaan avan­nut ovea, jo­ten päät­te­lim­me hei­dän viet­tä­vän jou­lua muu­al­la. Jat­koim­me et­sin­tää pyö­räl­lä ja au­tol­la vä­hän kau­em­paa­kin. Oli jo hä­mä­rää ja koh­ta tu­li­si pilk­ko­pi­me­ää. Aloim­me ol­la jo to­del­la huo­lis­sam­me, ja pa­hat aja­tuk­set pyr­ki­vät pin­taan. Osa lap­sis­ta it­ki, minä pyy­te­lin Tai­vaan Isää aut­ta­maan. En kes­tä­nyt aja­tel­la pien­tä tyt­tö­äm­me har­hai­le­mas­sa tal­vi­sääs­sä yk­sin pi­me­äs­sä met­säs­sä tai vie­lä pa­hem­paa, louk­kaan­tu­nee­na tai huk­ku­nee­na…

Lo­pul­ta en kek­si­nyt muu­ta kuin soit­taa hä­tä­kes­kuk­seen. Huo­le­ni otet­tiin to­sis­saan ja siel­tä lu­vat­tiin lait­taa use­am­pi par­tio avuk­sem­me et­sin­tään. En­nen kuin po­lii­sit eh­ti­vät pai­kal­le, kuu­lim­me kui­ten­kin yh­täk­kiä iloi­sia las­ten ää­niä naa­pu­rin pi­hal­ta. Juok­sim­me äk­kiä pai­kal­le ja siel­tä­hän se mei­dän tyt­töm­me rien­si naa­pu­rin si­säl­tä pi­hal­le. Soi­tin no­pe­as­ti hä­tä­kes­kuk­seen ja ker­roin lap­sen löy­ty­neen. Joku eh­ti jo juos­ta ot­ta­maan hä­net sy­liin. Sii­nä me it­kim­me ja sy­lit­te­lim­me hän­tä yh­te­nä myt­ty­nä. Hän kat­se­li vain höl­mis­ty­nee­nä ja odot­te­li vuo­ro­aan, et­tä pää­si­si ker­to­maan, mi­ten naa­pu­ris­sa vie­rai­lul­la ol­lut pie­ni koi­ra oli nuol­lut hä­nen kä­si­ään. Po­lii­sit oli­vat saa­neet tie­don, et­tä lap­si on löy­ty­nyt, mut­ta kun oli­vat jo mel­kein ko­ti­pi­has­sam­me, niin tu­li­vat vie­lä ju­tut­ta­maan ja var­mis­ta­maan, et­tä kaik­ki on hy­vin. Kaik­ki oli hy­vin, niin hy­vin kuin ol­la voi!

Kun ky­syim­me tyt­tä­rel­täm­me, mik­si hän läh­ti il­man lu­paa, hän se­lit­ti aja­tel­leen­sa, et­tä äi­ti pyy­täi­si hän­tä odot­ta­maan iso­ja­sis­ko­ja, sil­lä naa­pu­ris­sa vie­rai­le­vat lap­set oli­vat hei­dän ikäi­si­ään. Oli tain­nut tyt­tö ol­la yk­si­löl­lis­tä huo­mi­o­ta vail­la ja pit­käs­ty­nyt pu­kin odot­te­luun. Tyt­tö oli ker­to­nut naa­pu­reil­le, et­tä hä­nel­lä oli lupa tul­la, ei­vät­kä naa­pu­rit ol­leet kuul­leet, kun et­si­jät oli­vat käy­neet hei­dän oven­sa ta­ka­na. Mei­tä no­lot­ti, kun tyt­töm­me ker­toi, mi­ten oli pääs­syt kink­ku­a­kin mais­te­le­maan. Sitä, et­tä jou­lu­aat­to­na ei ole ta­pa­na vie­rail­la, hän ei ol­lut osan­nut aja­tel­la. Tyt­tä­rem­me sai moit­tei­ta mo­nes­ta suus­ta ja ha­lai­lu­ja ta­val­lis­ta­kin enem­män. Toi­vot­ta­vas­ti hän ei enää kos­kaan läh­de lu­vat­ta mi­hin­kään. Vaik­ka sy­dä­me­ni ta­koi kii­vaas­ti vie­lä pit­kän ai­kaa, pää­sim­me no­pe­as­ti ta­kai­sin jou­lu­tun­nel­maan. Kä­vim­me hau­taus­maal­la, luim­me jou­lu­e­van­ke­liu­min, söim­me jou­lu­a­te­ri­an ja sit­ten tu­li­kin puk­ki. Iso­sis­ko sai ojen­taa it­sen­sä mit­tai­sen pan­dan kar­ku­lai­sel­le, joka pai­nau­tui on­nel­li­se­na sitä vas­ten ja koh­ta jo nu­kah­ti.

VirpiMäkinen
Minulla on keltainen keinutuoli. Se on minun ensimmäinen omilla rahoilla hankkimani huonekalu. Ostin sen vanhojen tavaroiden liikkeestä Pattijoelta, josta olen kotoisin. Se on kulkenut mukanani ensin Ouluun ja siellä moneen eri asuntoon. Sitten se muutti kanssamme Kuortaneelle ja sieltä Seinäjoelle, jossa nyt asumme. Istun siinä ihmettelemässä elämää maalaten, kirjoittaen tai vielä tärkeämpää: lapsiamme sylitellen. Voit kirjoittaa minulle: virpi@keltainenkeinutuoli.fi
1.4.2020

Ju­ma­la on Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa, hä­nen ve­res­sään, tuo­nut lä­hel­leen tei­dät, jot­ka en­nen olit­te kau­ka­na hä­nes­tä. Ef. 2:13

Viikon kysymys