JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Halveksunnalla haavoja

12.2.2018 6.37

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180212063700

Kun lä­he­tän lap­si­a­ni kou­luun, toi­vo­tan heil­le hy­vää kou­lu­päi­vää. Toi­von en­nen kaik­kea sitä, et­tei hei­dän tar­vit­si­si jän­nit­tää, tu­le­vat­ko kou­lus­sa hy­väk­sy­tyik­si. Toi­von, et­tei hei­tä kiu­sat­tai­si. Vie­lä enem­män toi­von, et­tei­vät he it­se kiu­sai­si mui­ta. It­sel­lä­ni on ko­ke­mus­ta sekä syr­ji­tyk­si tu­le­mi­ses­ta et­tä sii­tä, et­tä olen it­se ol­lut syr­ji­mäs­sä mui­ta. Mo­lem­mis­ta on jää­nyt vah­vat muis­tot. Ker­ron täs­sä nyt ti­lan­teis­ta, jois­sa olen it­se toi­mi­nut vää­rin.

Muis­tan päi­vän ala-as­teel­ta, kun lei­kim­me luo­kas­sa vä­li­tun­nin jäl­keen, en­nen opet­ta­jan tu­loa, ”tau­ti tart­tuu” -leik­kiä. ”Tau­din tar­tut­ta­ja­na” oli eräs poi­ka. En osaa se­lit­tää, mik­si hän jou­tui uh­rik­si. Olin me­nos­sa mu­ka­na hy­vin in­nok­kaa­na. Kun tämä poi­ka sit­ten suut­tui ja riuh­tai­si ys­tä­vää­ni pai­dan kau­luk­ses­ta, hä­nen ko­run­sa kat­ke­si. Sii­tä­kös me nos­tim­me me­te­lin, vaik­ka olim­me it­se ai­heut­ta­neet hä­nen suut­tu­muk­sen­sa.

Muis­tan myös, mi­ten olim­me raa­mat­tu­luo­kas­sa ka­ve­rie­ni kans­sa yli­mie­li­siä joi­ta­kin toi­sia koh­taan. Nau­res­ke­lim­me heil­le hal­vek­si­vas­ti. Teim­me sitä toi­si­naan myös muul­loin ky­läl­lä pyö­ries­säm­me: rä­ky­tim­me in­hot­ta­vas­ti.

Kos­kaan en jää­nyt kiin­ni kiu­saa­mi­ses­ta. Lap­suu­des­sa­ni kiu­saa­mi­ses­ta ei juu­ri pu­hut­tu. Sii­tä pu­hut­tiin sil­loin, kun joku kävi toi­sen kim­puun. Hil­jais­ta syr­jin­tää ei edes ni­met­ty kiu­saa­mi­sek­si. Luu­len, et­tä tä­nä­kin päi­vä­nä jää pal­jon kiu­saa­mis­ta pii­loon. Sitä voi ta­pah­tua sil­loin, kun opet­ta­ja tai muu ai­kui­nen ei ole pai­kal­la. Kiu­sa­ta voi­daan elein ja il­mein, hil­jai­ses­ti, niin et­tei sitä oi­kein huo­maa­kaan. Kiu­saa­mi­nen voi tänä päi­vä­nä ol­la sel­lais­ta­kin, et­tä pois­te­taan joku so­me­rin­gis­tä.

Eh­kä mi­nut ai­ka­naan py­säyt­ti on­net­to­muus. Se ta­pah­tui ri­pa­ri­ke­vää­nä. Olim­me ys­tä­vie­ni kans­sa Ou­lun isois­sa seu­rois­sa. Olin ol­lut vä­hän ko­vis, mut­ta täl­lä ker­taa em­me va­el­ta­neet­kaan pi­ha­maal­la vaan is­tuim­me seu­ra­pen­kis­sä. Saar­na kos­ket­ti mi­nua. Ha­lu­sin us­koa. Muis­tan, mi­ten vah­va tun­ne tuli, et­tä tä­hän jouk­koon ha­lu­an kuu­lua. Seu­raa­va­na päi­vä­nä, kun olim­me tu­los­sa seu­roi­hin, olin ylit­tä­mäs­sä tie­tä, en­kä huo­man­nut lä­hes­ty­vää au­toa, vaan juok­sin suo­raan sen eteen.

Jou­duin sai­raa­laan pi­dem­mäk­si ai­kaa. Lä­hei­se­ni tu­li­vat mi­nua kat­so­maan, ja sain ol­la mo­nien kä­sien siu­nat­ta­vi­na. Sai­raa­las­sa ol­les­sa­ni Pent­ti Vin­nur­van kir­ja ”Kuin kak­si kuk­kaa sii­o­nin vuo­ren rin­teel­lä” tuli mi­nul­le rak­kaak­si. An­noin sen jopa lu­et­ta­vak­si vie­rus­ka­ve­ri­ni äi­dil­le, joka vä­hän ky­se­li, mi­ten us­kon. Sai­raa­lan sän­gys­sä mi­nul­la oli ai­kaa miet­tiä myös omaa käy­tös­tä­ni ja muis­tin, mi­ten olen hal­vek­si­nut mui­ta. Tie­sin teh­nee­ni vää­rin. Hä­pe­sin. Se hä­peä on yhä osa mi­nua. Py­hi­mys­tä mi­nus­ta ei tul­lut, mut­ta seu­raa­van vuo­den ajan kou­lus­sa kyt­tä­sim­me ys­tä­vie­ni kans­sa kiu­saa­mis­ti­lan­tei­ta ja puu­tuim­me ai­na, kun sel­lai­sia huo­ma­sim­me.

äi­ti­nä olen ker­to­nut ja tu­len ker­to­maan vie­lä mo­nen mon­ta ker­taa omil­le lap­sil­le­ni sii­tä, et­tä toi­sia hal­vek­si­mal­la tai vä­hät­te­le­mäl­lä haa­voit­taa sy­väs­ti tois­ta, mut­ta sii­nä saa it­sel­leen­kin ikui­sen haa­van. Sen olen op­pi­nut, et­tä kun mi­nul­le ker­ro­taan las­ten vä­li­sis­tä rii­dois­ta, en ole em­pi­mät­tä puo­lus­ta­mas­sa omaa­ni. Pa­rem­pi on en­sin rau­has­sa sel­vi­tel­lä, mitä on ta­pah­tu­nut.

Muu­ta­mia ker­to­ja olen tör­män­nyt sii­hen, et­tä van­hem­pi ei ha­lua us­koa omas­ta lap­ses­taan pa­haa. Täl­löin saat­ta­vat rii­dat jää­dä sel­vit­te­le­mät­tä, vää­ryy­det so­pi­mat­ta ja kiu­saa­jan tun­nol­le las­tia. Tie­dän, et­tä kil­tin oloi­nen­kin ja niin sa­no­tus­ti hy­vin kas­va­tet­tu lap­si­kin voi ol­la kiu­saa­ja. Hän voi ol­la vaik­ka se, joka jät­tää jon­kun toi­sen ul­ko­puo­lel­le po­ru­kas­ta. Tai hän voi osa­ta ju­tut­taa vie­rai­ta ai­kui­sia ja saa­da näin it­sel­leen mai­neen ”hy­vä­nä tyyp­pi­nä” ai­kuis­ten sil­mis­sä, mut­ta käyt­täy­tyy­kin toi­sin, kun ai­kui­set ei­vät ole läs­nä. Kiu­saa­ja voi ol­la hän­kin, jon­ka aja­tel­laan ole­van kaik­kien ka­ve­ri.

Kiu­saa­mis­ta ja syr­ji­mis­tä ta­pah­tuu us­ko­vais­ten­kin kes­kuu­des­sa. Mei­dän ai­kuis­ten teh­tä­vä­nä on vä­lit­tää vah­vas­ti vies­tiä, et­tä kai­ken­lai­nen toi­sen louk­kaa­mi­nen, syr­jin­tä ja hal­vek­sun­ta on vää­rin. Mei­dän oli­si muis­tet­ta­va ol­la esi­merk­ki­nä sii­nä­kin, et­tem­me it­se puhu pa­haa toi­sis­ta. Me em­me saa sal­lia hal­vek­si­vaa pu­het­ta ko­to­na per­heen­jä­sen­ten­kään kes­ken. Mei­dän teh­tä­vä­näm­me on ra­kas­taa ja tu­kea omia ja tois­ten­kin lap­sia niin, et­tei hei­dän tar­vit­se toi­sia hal­vek­si­mal­la ha­kea hy­väk­syn­tää. Nämä sa­nat sa­non en­nen kaik­kea it­sel­le­ni.

VirpiMäkinen
Minulla on keltainen keinutuoli. Se on minun ensimmäinen omilla rahoilla hankkimani huonekalu. Ostin sen vanhojen tavaroiden liikkeestä Pattijoelta, josta olen kotoisin. Se on kulkenut mukanani ensin Ouluun ja siellä moneen eri asuntoon. Sitten se muutti kanssamme Kuortaneelle ja sieltä Seinäjoelle, jossa nyt asumme. Istun siinä ihmettelemässä elämää maalaten, kirjoittaen tai vielä tärkeämpää: lapsiamme sylitellen. Voit kirjoittaa minulle: virpi@keltainenkeinutuoli.fi
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys