JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Mör­kö ja pöl­lö seu­ra­pen­kis­sä

2.8.2018 6.10

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180802061000

Ker­ran seu­rois­sa eräs nuo­ri äi­ti huo­kai­li, mi­ten tus­kal­lis­ta on ol­la seu­rois­sa pien­ten las­ten kans­sa, jot­ka ei­vät mal­ta ol­la het­ke­ä­kään pai­kal­laan. Hän miet­ti, pi­täi­si­kö hei­dän al­kaa käy­dä seu­rois­sa van­hem­pi­na vuo­ro­tel­len ja jät­tää ko­tiin pie­nim­mät me­ni­jät. Tun­sin myö­tä­tun­toa äi­tiä koh­taan. Meil­lä oli ai­ka sa­man­lais­ta vä­hän ai­kaa sit­ten. Ei­kä edel­leen­kään ole ihan rau­hal­lis­ta, vaik­kei meil­lä ole nyt sen ikäi­siä, jot­ka läh­ti­si­vät juok­sen­te­le­maan (muu­ta kuin ves­sa­reis­sun ke­hit­te­le­vät usein saar­nan ai­kaan saa­dak­seen ja­loi­tel­la).

Lap­sem­me ovat toi­si­naan seu­rois­sa saat­ta­neet muu­ten­kin mei­tä van­hem­pia tu­ka­liin ti­lan­tei­siin. Is­tuim­me ker­ran vuo­sia sit­ten seu­ra­pen­kis­sä Ou­lus­sa ja yri­tim­me kes­kit­tyä kuun­te­le­maan. Sy­lis­sä­ni is­tui juu­ri kak­si vuot­ta täyt­tä­nyt tyt­tö­nen. Ym­pä­ril­läm­me oli lä­hin­nä vain ai­kui­sia, jo­ten tun­tui, et­tä oli hy­vin hil­jais­ta. Yh­täk­kiä tyt­tö­nen kat­soi huo­les­tu­nee­na mi­nua ja ky­syi: ”äi­ti, mikä tuo on? On­ko tuo setä vai mör­kö?” Kuin­ka hän oli op­pi­nut­kin pu­hu­maan niin nuo­re­na ja niin sel­väs­ti, ajat­te­lin, ja ko­e­tin työn­tää tut­tia hä­nen suu­hun­sa. Si­pi­sin, et­tä se on ihan var­mas­ti setä ja et­tä hän on kilt­ti. Tyt­tö jäi vie­lä tui­jot­ta­maan mies­tä kul­mat kur­tus­sa. Mi­nun kas­vo­ja­ni kuu­mot­ti.

Seu­raa­vis­sa seu­rois­sa hän il­moit­ti huo­let­to­mas­ti näh­neen­sä pöl­lön. "Se is­tuu tuos­sa", hän osoit­ti. Sii­nä is­tui nuo­ri mies, pyö­rei­ne sil­mä­la­sei­neen. Hän on poi­ka, si­pi­sin, mut­ta tie­sin toki, et­tä lap­si näki yh­den­nä­köi­syy­den Puo­len heh­taa­rin met­sän pöl­lön kans­sa. Tyt­töm­me oli vie­lä niin pie­ni, et­tä hä­nel­le oli vai­ke­aa se­lit­tää, mitä ta­va­taan sa­noa ää­neen. Hän ei osan­nut vie­lä aja­tel­la ar­vos­te­le­van­sa ih­mis­ten ul­ko­nä­köä. Hän vain sa­noit­ti nä­ke­mään­sä. Nyt tänä ke­vää­nä, kun mie­he­ni en­sim­mäi­sen saar­nan­sa jäl­keen kä­ve­li tus­kan­hi­ki­se­nä penk­kiin, pie­ni tyt­töm­me ky­syi iloi­ses­ti: "Is­kä, oli­ko siis­tiä?" Ke­hui vie­lä, et­tä oli hyvä puhe.

Näi­den ko­ke­mus­ten jäl­keen­kin yri­tin roh­kais­ta tuo­ta nuor­ta äi­tiä tu­le­maan seu­roi­hin koko per­heel­lä. Ei ku­kaan odo­ta­kaan, et­tä ihan pie­net py­syi­si­vät pen­kis­sä rau­hal­li­si­na, ja pien­ten las­ten ää­net ei­vät kyl­lä saa seu­rois­sa häi­ri­tä. Kyl­lä he iän myö­tä eh­ti­vät op­pia, et­tä näin­hän tääl­lä on ta­pa­na ol­la. Seu­rois­sa puu­hak­kain­kin van­hem­pi is­tuu pai­koil­laan, jo­ten lap­sen on help­po kii­ve­tä sy­liin ja rau­hoit­tua sii­nä.

Ku­ten useim­mat van­hem­mat, me­kin kek­sim­me jo­tain pien­tä, mikä aut­taa py­sy­mään rau­hal­li­se­na. Sil­loin, kun lap­set oli­vat pie­nem­piä, saa­toin ot­taa pien­tä eväs­tä seu­roi­hin mu­kaan. Ny­kyi­sin meil­lä on mu­ka­na usein pii­rus­tus­pa­pe­ria ja ky­niä. Lap­set piir­tä­vät sa­mal­la kun kuun­te­le­vat tai vaik­kei­vat kuun­te­li­si­kaan. Toi­si­naan lap­set pyy­tä­vät mi­nua piir­tä­mään heil­le vau­van ja he it­se piir­tä­vät sit­ten hä­nel­le vaat­teet ja vau­va­tar­vik­kei­ta. Sil­loin, kun meil­lä ei olut vau­vaa, hou­kut­te­lin toi­si­naan jon­kun muun per­heen vau­van het­kek­si sy­lii­ni. Se rau­hoit­ti huo­mat­ta­vas­ti mei­dän las­ten här­vää­mis­tä, kun he kes­kit­tyi­vät ihai­le­maan vau­vaa. Jos­kus kyl­lä ihan häm­mäs­tyt­tää, mi­ten tar­kas­ti ovat kuun­nel­leet, vaik­kei ole yh­tään näyt­tä­neet sil­tä, et­tä kes­kit­tyi­si­vät.

Olem­me ko­ke­neet tär­ke­ä­nä ja tur­val­li­se­na sen, et­tä mei­dän sun­nun­tai­oh­jel­maam­me kuu­luu seu­rat koko per­heel­lä. Ajat­te­lem­me, et­tä mei­dän per­heen on hyvä käy­dä seu­rois­sa usein, sil­lä mo­nes­ti käy niin, et­tä iso osa saar­nas­ta me­nee ihan ohi kor­vien. Toi­si­naan kes­ki­tym­me lii­kaa pi­tä­mään lap­sia rau­hal­li­si­na, jos­kus aja­tuk­set läh­te­vät har­hai­le­maan ihan muu­ten vaan. Koen, et­tä kun käym­me usein seu­rois­sa, tu­lem­me myös pa­rem­min tu­tuik­si ko­ti­sii­o­nim­me väen kans­sa. Seu­ro­jen jäl­keen tu­lee usein ker­rot­tua omia tai kuun­nel­tua jon­kun toi­sen kuu­lu­mi­sia. Ai­na on se­kin mah­dol­li­suus, et­tä saam­me vie­rai­ta tai vie­lä pa­rem­paa, joku kut­suu mei­dät ky­lään!

Ke­sän jäl­keen on toi­si­naan haas­ta­vaa, kun lap­set ovat tot­tu­neet su­vi­seu­rois­sa ja muis­sa ke­sä­seu­rois­sa, et­tä saa kä­vel­lä, leik­kiä ja syö­dä jäts­kiä sa­mal­la, kun on seu­rat. Voi­sim­me näin syys­kau­den alet­tua teh­dä it­se ku­kin lu­pauk­sen, omien mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan, et­tä jee­saam­me jo­ta­ku­ta per­het­tä, jos­sa on mon­ta pien­tä las­ta. Voim­me tar­jo­ta sy­liä tai vaik­ka jo­tain mie­len­kiin­tois­ta, hil­jais­ta te­ke­mis­tä, jot­ta van­hem­mat pys­tyi­si­vät kuun­te­le­maan ja jäi­si tun­ne, et­tä hei­tä ra­kas­te­taan.

VirpiMäkinen
Minulla on keltainen keinutuoli. Se on minun ensimmäinen omilla rahoilla hankkimani huonekalu. Ostin sen vanhojen tavaroiden liikkeestä Pattijoelta, josta olen kotoisin. Se on kulkenut mukanani ensin Ouluun ja siellä moneen eri asuntoon. Sitten se muutti kanssamme Kuortaneelle ja sieltä Seinäjoelle, jossa nyt asumme. Istun siinä ihmettelemässä elämää maalaten, kirjoittaen tai vielä tärkeämpää: lapsiamme sylitellen. Voit kirjoittaa minulle: virpi@keltainenkeinutuoli.fi
1.4.2020

Ju­ma­la on Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa, hä­nen ve­res­sään, tuo­nut lä­hel­leen tei­dät, jot­ka en­nen olit­te kau­ka­na hä­nes­tä. Ef. 2:13

Viikon kysymys