JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Se oikein loikkii!

31.5.2019 6.24

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190531062400

Kun yk­si­vuo­ti­as ään­te­lee ma­kuu­huo­nees­sa sen mer­kik­si, et­tä päi­vä­u­net saa­vat riit­tää, iso­ve­li rien­tää nap­paa­maan hä­net. Mi­nä­kin sän­tään pai­kal­le, sil­lä ra­kas­tan eri­tyi­ses­ti sitä het­keä, kun pie­ni he­rää pit­kil­tä unil­taan hius­hai­ven nis­kas­ta tör­röt­tä­en, sil­mät vie­lä uni­se­na, mut­ta suu hy­mys­sä. Sitä het­keä, kun hän pai­naa pään­sä ol­ka­pää­tä­ni vas­ten ja to­ke­nee sii­nä vie­lä het­ki­sen unil­taan.

Täl­lä ker­taa hän työn­tää kui­ten­kin mi­nut pois ja tar­rau­tuu tiu­kem­min iso­vel­jeen­sä. Näen, mi­ten hei­tä mo­lem­pia nau­rat­taa. Iso­ve­li oli eh­ti­nyt lu­va­ta, et­tä men­nään kat­so­maan mo­poa. Se näyt­tää kiin­nos­ta­van enem­män kuin äi­ti. Mi­nä­kin nau­ran, mut­ta pyy­hin sa­laa kyy­ne­leen. Näin­kö pian hän­kin al­kaa ir­rot­tau­tua mi­nus­ta?

Ku­lu­neen vuo­den ai­ka­na sil­mä­ni ovat kos­tu­neet ta­val­lis­ta­kin use­am­min. Kun esi­koi­nen aloit­ti vii­mei­sen vuo­ten­sa lu­ki­os­sa, huo­ma­sin yhä use­am­min miet­ti­vä­ni, et­tä hän ei asu ko­to­na enää pit­kään, ei ai­na­kaan mon­taa vuot­ta, vaik­kei heti sai­si­kaan opis­ke­lu­paik­kaa. Mie­le­ni on ol­lut on­nel­li­nen ja hai­kea, su­rul­li­nen­kin. Etu­kä­teen olin päät­tä­nyt muis­taa iloi­ta, jos lap­sem­me näyt­täi­si­vät pär­jää­vän, opis­ke­li­si­vat ja it­se­näis­tyi­si­vät. Niin­hän sen kuu­luu­kin men­nä. Ja jos van­him­mat muut­ta­vat, niin jää­hän meil­le vie­lä mon­ta hoi­det­ta­vaa.

Mon­ta­ko­han ker­taa olen kuul­lut äi­ti­nä ol­les­sa­ni it­se­ä­ni van­hem­pien nais­ten suus­ta, et­tä se ai­ka, kun lap­set ovat pie­niä, me­nee niin äk­kiä. No nyt sen ta­ju­an, se oi­kein loik­kii! Näyt­tää ihan sil­tä, et­tä olen siir­ty­mäs­sä sa­maan ajan ku­lu­mis­ta päi­vit­te­le­vien lau­maan. Voi­sin ky­syä ai­na nuo­ren äi­din näh­ty­ä­ni, min­kä ikäi­siä hä­nen lap­sen­sa ovat ja sa­noa sit­ten, et­tä on sii­nä hu­tak­kaa tai et­tä teil­lä ei tai­da ol­la va­paa-ajan on­gel­mia. Eh­kä jat­kai­sin vie­lä, et­tä no­pe­as­ti se ai­ka me­nee ja et­tä pie­ne­nä ne pol­ke­vat sy­liä ja suu­rem­pa­na sy­dän­tä.

Tänä ke­vää­nä juh­lia lait­ta­es­sa­ni olen huo­man­nut huo­kaa­va­ni yhä use­am­min, et­tä näin­kö pian meni hä­nen lap­suu­ten­sa. Hän, jon­ka syn­nyt­tyä opet­te­lim­me van­hem­muut­ta ha­pa­roi­den, os­te­lee as­ti­oi­ta omaa elä­mään­sä aja­tel­len. Me se­lai­lem­me van­ho­ja va­lo­ku­via ja häm­mäs­te­lem­me sitä ai­kaa, mikä ker­ran oli ja mie­tim­me, mil­lai­sen lap­suu­den hä­nel­le an­noim­me. An­noim­me­ko riit­tä­vän hy­vän? Luu­len, et­tä olen tänä ke­vää­nä käy­nyt sa­mal­la läpi mui­den­kin kuin hä­nen ir­tau­tu­mis­taan.

Olem­me as­tu­mas­sa uu­teen elä­män­ti­lan­tee­seen. Nyt on so­peu­dut­ta­va sii­hen, et­tä lap­si toi­sen­sa jäl­keen kas­vaa ja tar­vit­see mei­tä yhä vä­hem­män. Riip­pu­en toki sii­tä, mi­ten elä­mä ke­nel­lä­kin me­nee. On on­nel­lis­ta näh­dä, mi­ten he suun­nit­te­le­vat tu­le­vai­suut­taan. Sitä toi­voo niin pal­jon hy­vää ja vä­hän pel­kää­kin. Ai­ka juok­see, ja minä ym­mär­rän naut­tia sii­tä, et­tä vie­lä saan aa­mul­la he­rä­tä yk­si­vuo­ti­aan pien­ten, unes­ta läm­pi­mien var­pai­den pot­kui­hin. Loh­dul­lis­ta on se, et­tä las­ten kas­vuun saa tot­tua pik­ku­hil­jaa, ja jos saam­me elää, niin se ai­ka, kun olem­me kah­den, on vas­ta pit­kän ajan pääs­sä. Toi­vot­ta­vas­ti osaam­me sil­loin­kin naut­tia elä­mäs­tä. Nyt on su­vi­vir­ren, juh­lan ja ilon ai­ka!

VirpiMäkinen
Minulla on keltainen keinutuoli. Se on minun ensimmäinen omilla rahoilla hankkimani huonekalu. Ostin sen vanhojen tavaroiden liikkeestä Pattijoelta, josta olen kotoisin. Se on kulkenut mukanani ensin Ouluun ja siellä moneen eri asuntoon. Sitten se muutti kanssamme Kuortaneelle ja sieltä Seinäjoelle, jossa nyt asumme. Istun siinä ihmettelemässä elämää maalaten, kirjoittaen tai vielä tärkeämpää: lapsiamme sylitellen. Voit kirjoittaa minulle: virpi@keltainenkeinutuoli.fi
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys