Oli per­jan­tai. Men­nyt viik­ko oli ol­lut työn­täy­tei­nen ja len­no­kas. Olin käyt­tä­nyt yh­tä las­ta ham­mas­lää­kä­ris­sä ja tois­ta terk­ka­ril­la, olin kul­ke­nut use­am­man lap­sen ar­vi­oin­ti­kes­kus­te­lus­sa. Kaik­kien seit­se­män kou­lu­lai­sen kes­kus­te­lua en saa­nut sa­mal­le vii­kol­le, jo­ten tu­le­val­le­kin vii­kol­le näyt­ti riit­tä­vän me­noa.

Har­ras­tus­kus­kauk­sia oli ol­lut ta­val­li­seen ta­paan, eli vä­hän vä­liä. Olin vie­nyt tau­lu­ja Po­riin, ja meil­lä oli käy­nyt asi­ak­kai­ta­ni, jo­ten olin koit­ta­nut pi­tää kämp­pää kuo­sis­sa, et­tei­vät he oli­si kom­pas­tu­neet ken­kä­ka­soi­hin.

Mon­ta edel­lis­tä vii­kon­lop­pu­a­kin oli ol­lut hu­li­naa. Yö­vie­rai­ta oli riit­tä­nyt ties kuin mo­nel­le ai­em­mal­le vii­kon­lo­pul­le. Mi­nus­ta tun­tui, et­ten ol­lut eh­ti­nyt py­säh­tyä pit­kään ai­kaan. En ni­mit­täin ole niin ren­to äi­ti, et­tä osai­sin ol­la ihan ko­toi­sas­ti uni­pu­kui­sil­laan, kun meil­lä on las­ten ka­ve­rei­ta yö­tä. En keh­taa nuk­kua niin pit­kään kuin ha­lu­ai­sin. En raas­ki ko­men­taa lap­sia te­ke­mään ai­nut­ta­kaan ko­ti­työ­tä, kun heil­lä on ka­ve­rei­ta, vaik­ka te­ke­mis­tä riit­täi­si.

Niin­pä tuo­na per­jan­tai­na pää­tin ol­la tu­le­va­na vii­kon­lop­pu­na kui­va äi­ti. En lu­pai­si yh­tään las­ta meil­le yök­si tai meil­tä ke­tään muu­al­le yö­vie­rai­lul­le. Ju­lis­tin mie­les­sä­ni, et­tä tämä vii­kon­lop­pu oli­si rau­hoi­tet­tu! Suun­nit­te­lin, et­tä lau­an­tai­päi­vä­nä te­ki­sim­me vä­hän töi­tä, ul­koi­li­sim­me ja läm­mit­täi­sim­me pi­ha­sau­nan. Haa­vei­lin, et­tä sun­nun­tai­na nuk­kui­sim­me pit­kään, te­ki­sim­me rau­has­sa ruo­an ja eh­ti­sim­me so­pi­vas­ti seu­roi­hin.

Kun en­sim­mäi­set kou­lu­lai­set per­jan­tai­na puo­len­päi­vän jäl­keen saa­pui­vat kou­lus­ta ko­tiin, kuu­lui en­sim­mäi­se­nä ky­sy­mys: "Voi­si­ko yks ka­ve­ri tul­la meil­le yök­si?" Vas­ta­sin, et­tä ei tänä vii­kon­lop­pu­na. Seu­raa­va kou­lu­lai­nen saa­pui ja il­moit­ti heti ka­ve­rin­sa ky­sy­neen, et­tä voi­si­ko hän men­nä heil­le yök­si. Ei tänä vii­kon­lop­pu­na, vas­ta­sin. Kol­mas kou­lu­lai­nen saa­pui sa­man ky­sy­myk­sen kans­sa. Hän oli tuo­mas­sa kah­ta ka­ve­ri­aan meil­le. Koh­ta soi pu­he­lin, ja taas oli joku yö­si­jaa vail­la.

En oli­si mil­lään keh­dan­nut kiel­tää. Saan var­maan ni­hi­lis­ti­van­hem­man mai­neen, ajat­te­lin. Täl­lä ker­taa kui­ten­kin pää­tin pi­tää pää­ni ja vas­ta­sin, et­tä ei ole si­jaa ma­ja­ta­los­sa. Ha­lu­sin niin ko­vas­ti rau­hoit­tu­mi­sen fii­lik­sen. Kun se­li­tin, et­tä tä­män vii­kon­lo­pun olem­me ihan kes­ke­näm­me omal­la per­heel­lä, ih­meek­se­ni ku­kaan ei pro­tes­toi­nut vas­taan. Ovat kai op­pi­neet, et­tä kun sa­non pai­nok­kaas­ti, on tin­kaa­mi­nen tur­haa. Tai saat­toi­vat it­se­kin ol­la rau­hoit­tu­mis­ta vail­la. Yk­si sa­noi ää­neen, et­tä ihan hyvä. Tänä vii­kon­lop­pu­na hän voi­si vaan ol­la ja lu­kea kir­jaa.

Per­jan­tai­na pää­tim­me las­ten kans­sa, et­tä is­kä saa jää­dä päi­vä­u­nil­le ja me läh­dem­me kir­jas­toon ja kark­ki­päi­vä­os­tok­sil­le. Isoim­mat jäi­vät vie­lä vaa­te­os­tok­sil­le. Il­lal­la jut­te­lim­me kes­ke­näm­me ja söim­me yh­des­sä. Lau­an­tai­na sain jo­kai­sen te­ke­mään jon­kin ko­ti­työn. Osa aloit­ti vas­ta­ha­koi­ses­ti, mut­ta teki kum­min­kin osuu­ten­sa. Il­ta­sel­la mie­he­ni läh­ti pit­kos­puil­le las­ten kans­sa. Minä läm­mi­tin sil­lä vä­lin pi­ha­sau­naa, maa­la­sin tau­lua ja kuun­te­lin hil­jai­suut­ta. Myö­hem­min il­lal­la per­heem­me van­him­mat lap­set läh­ti­vät ta­paa­maan ka­ve­rei­taan. Muun per­heen kans­sa sau­noim­me. Sun­nun­tai­na kaik­ki nu­kuim­me pit­kään, teim­me ruo­kaa ja kä­vim­me pie­nel­lä kä­ve­lyl­lä ja eh­dim­me vä­hän loi­koil­la, kun­nes läh­dim­me seu­roi­hin.

Kun jut­te­lim­me per­heem­me kans­sa vii­kon­lo­pus­ta, kaik­ki oli­vat sitä miel­tä, et­tä on iha­naa vä­lil­lä ol­la vain oman po­ru­kan kes­ken. Joku myös kom­men­toi, et­tä toi­saal­ta on tosi ki­vaa, kun ka­ve­ri on yö­tä ja sil­loin on mah­dol­lis­ta sy­ven­tää ys­tä­vyyt­tä pa­rem­min. Sa­noin, et­tä koen sa­moin. Nau­tin suun­nat­to­mas­ti, kun saam­me jon­kun ys­tä­vä­per­heen meil­le vii­kon­lo­puk­si. Nau­tin yh­tei­sis­tä kes­kus­te­luis­ta ja yh­des­sä te­ke­mi­ses­tä, mut­ta nii­tä vii­kon­lop­pu­ja pi­tää ol­la sen ver­ran har­voin, et­tä nii­den hoh­to säi­lyy.

Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä per­heen yh­teis­hen­ki kas­vaa täl­lai­sil­la rau­hal­li­sil­la vii­kon­lo­puil­la. Mi­nul­le se on erit­täin tär­ke­ää. Saat­taa ol­la niin­kin, et­tä olem­me jon­kin ver­ran met­sit­ty­neet­kin tääl­lä kaa­va-alu­een ul­ko­puo­lel­la. Joka ta­pauk­ses­sa mei­dän per­he tar­vit­see vä­lil­lä rau­hal­li­sia vii­kon­lop­pu­ja jak­saak­seen hek­ti­sen ar­jen.