JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Yksi rauhoitettu viikonloppu

30.10.2018 6.44

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420181030064400

Oli per­jan­tai. Men­nyt viik­ko oli ol­lut työn­täy­tei­nen ja len­no­kas. Olin käyt­tä­nyt yh­tä las­ta ham­mas­lää­kä­ris­sä ja tois­ta terk­ka­ril­la, olin kul­ke­nut use­am­man lap­sen ar­vi­oin­ti­kes­kus­te­lus­sa. Kaik­kien seit­se­män kou­lu­lai­sen kes­kus­te­lua en saa­nut sa­mal­le vii­kol­le, jo­ten tu­le­val­le­kin vii­kol­le näyt­ti riit­tä­vän me­noa.

Har­ras­tus­kus­kauk­sia oli ol­lut ta­val­li­seen ta­paan, eli vä­hän vä­liä. Olin vie­nyt tau­lu­ja Po­riin, ja meil­lä oli käy­nyt asi­ak­kai­ta­ni, jo­ten olin koit­ta­nut pi­tää kämp­pää kuo­sis­sa, et­tei­vät he oli­si kom­pas­tu­neet ken­kä­ka­soi­hin.

Mon­ta edel­lis­tä vii­kon­lop­pu­a­kin oli ol­lut hu­li­naa. Yö­vie­rai­ta oli riit­tä­nyt ties kuin mo­nel­le ai­em­mal­le vii­kon­lo­pul­le. Mi­nus­ta tun­tui, et­ten ol­lut eh­ti­nyt py­säh­tyä pit­kään ai­kaan. En ni­mit­täin ole niin ren­to äi­ti, et­tä osai­sin ol­la ihan ko­toi­sas­ti uni­pu­kui­sil­laan, kun meil­lä on las­ten ka­ve­rei­ta yö­tä. En keh­taa nuk­kua niin pit­kään kuin ha­lu­ai­sin. En raas­ki ko­men­taa lap­sia te­ke­mään ai­nut­ta­kaan ko­ti­työ­tä, kun heil­lä on ka­ve­rei­ta, vaik­ka te­ke­mis­tä riit­täi­si.

Niin­pä tuo­na per­jan­tai­na pää­tin ol­la tu­le­va­na vii­kon­lop­pu­na kui­va äi­ti. En lu­pai­si yh­tään las­ta meil­le yök­si tai meil­tä ke­tään muu­al­le yö­vie­rai­lul­le. Ju­lis­tin mie­les­sä­ni, et­tä tämä vii­kon­lop­pu oli­si rau­hoi­tet­tu! Suun­nit­te­lin, et­tä lau­an­tai­päi­vä­nä te­ki­sim­me vä­hän töi­tä, ul­koi­li­sim­me ja läm­mit­täi­sim­me pi­ha­sau­nan. Haa­vei­lin, et­tä sun­nun­tai­na nuk­kui­sim­me pit­kään, te­ki­sim­me rau­has­sa ruo­an ja eh­ti­sim­me so­pi­vas­ti seu­roi­hin.

Kun en­sim­mäi­set kou­lu­lai­set per­jan­tai­na puo­len­päi­vän jäl­keen saa­pui­vat kou­lus­ta ko­tiin, kuu­lui en­sim­mäi­se­nä ky­sy­mys: "Voi­si­ko yks ka­ve­ri tul­la meil­le yök­si?" Vas­ta­sin, et­tä ei tänä vii­kon­lop­pu­na. Seu­raa­va kou­lu­lai­nen saa­pui ja il­moit­ti heti ka­ve­rin­sa ky­sy­neen, et­tä voi­si­ko hän men­nä heil­le yök­si. Ei tänä vii­kon­lop­pu­na, vas­ta­sin. Kol­mas kou­lu­lai­nen saa­pui sa­man ky­sy­myk­sen kans­sa. Hän oli tuo­mas­sa kah­ta ka­ve­ri­aan meil­le. Koh­ta soi pu­he­lin, ja taas oli joku yö­si­jaa vail­la.

En oli­si mil­lään keh­dan­nut kiel­tää. Saan var­maan ni­hi­lis­ti­van­hem­man mai­neen, ajat­te­lin. Täl­lä ker­taa kui­ten­kin pää­tin pi­tää pää­ni ja vas­ta­sin, et­tä ei ole si­jaa ma­ja­ta­los­sa. Ha­lu­sin niin ko­vas­ti rau­hoit­tu­mi­sen fii­lik­sen. Kun se­li­tin, et­tä tä­män vii­kon­lo­pun olem­me ihan kes­ke­näm­me omal­la per­heel­lä, ih­meek­se­ni ku­kaan ei pro­tes­toi­nut vas­taan. Ovat kai op­pi­neet, et­tä kun sa­non pai­nok­kaas­ti, on tin­kaa­mi­nen tur­haa. Tai saat­toi­vat it­se­kin ol­la rau­hoit­tu­mis­ta vail­la. Yk­si sa­noi ää­neen, et­tä ihan hyvä. Tänä vii­kon­lop­pu­na hän voi­si vaan ol­la ja lu­kea kir­jaa.

Per­jan­tai­na pää­tim­me las­ten kans­sa, et­tä is­kä saa jää­dä päi­vä­u­nil­le ja me läh­dem­me kir­jas­toon ja kark­ki­päi­vä­os­tok­sil­le. Isoim­mat jäi­vät vie­lä vaa­te­os­tok­sil­le. Il­lal­la jut­te­lim­me kes­ke­näm­me ja söim­me yh­des­sä. Lau­an­tai­na sain jo­kai­sen te­ke­mään jon­kin ko­ti­työn. Osa aloit­ti vas­ta­ha­koi­ses­ti, mut­ta teki kum­min­kin osuu­ten­sa. Il­ta­sel­la mie­he­ni läh­ti pit­kos­puil­le las­ten kans­sa. Minä läm­mi­tin sil­lä vä­lin pi­ha­sau­naa, maa­la­sin tau­lua ja kuun­te­lin hil­jai­suut­ta. Myö­hem­min il­lal­la per­heem­me van­him­mat lap­set läh­ti­vät ta­paa­maan ka­ve­rei­taan. Muun per­heen kans­sa sau­noim­me. Sun­nun­tai­na kaik­ki nu­kuim­me pit­kään, teim­me ruo­kaa ja kä­vim­me pie­nel­lä kä­ve­lyl­lä ja eh­dim­me vä­hän loi­koil­la, kun­nes läh­dim­me seu­roi­hin.

Kun jut­te­lim­me per­heem­me kans­sa vii­kon­lo­pus­ta, kaik­ki oli­vat sitä miel­tä, et­tä on iha­naa vä­lil­lä ol­la vain oman po­ru­kan kes­ken. Joku myös kom­men­toi, et­tä toi­saal­ta on tosi ki­vaa, kun ka­ve­ri on yö­tä ja sil­loin on mah­dol­lis­ta sy­ven­tää ys­tä­vyyt­tä pa­rem­min. Sa­noin, et­tä koen sa­moin. Nau­tin suun­nat­to­mas­ti, kun saam­me jon­kun ys­tä­vä­per­heen meil­le vii­kon­lo­puk­si. Nau­tin yh­tei­sis­tä kes­kus­te­luis­ta ja yh­des­sä te­ke­mi­ses­tä, mut­ta nii­tä vii­kon­lop­pu­ja pi­tää ol­la sen ver­ran har­voin, et­tä nii­den hoh­to säi­lyy.

Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä per­heen yh­teis­hen­ki kas­vaa täl­lai­sil­la rau­hal­li­sil­la vii­kon­lo­puil­la. Mi­nul­le se on erit­täin tär­ke­ää. Saat­taa ol­la niin­kin, et­tä olem­me jon­kin ver­ran met­sit­ty­neet­kin tääl­lä kaa­va-alu­een ul­ko­puo­lel­la. Joka ta­pauk­ses­sa mei­dän per­he tar­vit­see vä­lil­lä rau­hal­li­sia vii­kon­lop­pu­ja jak­saak­seen hek­ti­sen ar­jen.

VirpiMäkinen
Minulla on keltainen keinutuoli. Se on minun ensimmäinen omilla rahoilla hankkimani huonekalu. Ostin sen vanhojen tavaroiden liikkeestä Pattijoelta, josta olen kotoisin. Se on kulkenut mukanani ensin Ouluun ja siellä moneen eri asuntoon. Sitten se muutti kanssamme Kuortaneelle ja sieltä Seinäjoelle, jossa nyt asumme. Istun siinä ihmettelemässä elämää maalaten, kirjoittaen tai vielä tärkeämpää: lapsiamme sylitellen. Voit kirjoittaa minulle: virpi@keltainenkeinutuoli.fi
12.10.2024

Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen. Room. 4:24

Viikon kysymys