JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Toteutuneita ja toteutumattomia toiveita

23.11.2018 6.57

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420181123065700

– Jos jo­tain toi­voo oi­kein ko­vas­ti, niin to­teu­tuu­ko se? lap­si ky­syy.

– Ei vält­tä­mät­tä, minä vas­taan. – Mut­ta ai­ka usein to­teu­tuu, jos jo­tain ha­lu­aa tosi pal­jon ja on val­mis käyt­tä­mään ai­kaa ja te­ke­mään työ­tä sen unel­man eteen. Kun jo­ta­kin oi­kein toi­voo, sitä voi pyy­tää myös Tai­vaan Isäl­tä.

Vas­ta­tes­sa­ni ajat­te­len it­se­ä­ni, sitä, mi­ten minä toi­von, et­tä sai­sin teh­dä tai­det­ta työk­se­ni vie­lä vuo­si­kym­me­nien­kin pääs­tä. Ja toi­vet­ta, et­tä mi­nun ja puo­li­so­ni vä­li­nen rak­kaus säi­lyi­si ja et­tä op­pi­sim­me pa­rem­min ym­mär­tä­mään tois­tem­me luon­tei­den eri­lai­suut­ta.

Minä toi­von, et­tä osai­sin ol­la ym­mär­tä­väi­nen äi­ti. Toi­von lap­sil­lem­me hy­vää, tur­val­lis­ta tu­le­vai­suut­ta. Toi­von myös, et­tei mi­nul­le ja lä­hi­pii­ril­lem­me tu­li­si pa­ho­ja sai­rauk­sia tai mui­ta ko­et­te­le­muk­sia. Eni­ten toi­von, et­tä meil­lä kai­kil­la säi­lyi­si tai­vas­toi­vo.

Lap­si toi­voo kis­san- tai koi­ran­pen­tua ja tie­tää, et­tä minä saa­tan vie­lä jos­kus hel­ty­ä­kin ai­na­kin kis­san suh­teen. Osa per­heen­jä­se­nis­tä vas­tus­taa aja­tus­ta uu­des­ta lem­mi­kis­tä. Jos et saa kis­saa lap­se­na, voit saa­da sen ai­kui­se­na, yri­tän va­los­tut­taa. Lap­si toi­voo myös Tur­kin-mat­kaa, sil­lä hän on si­sa­rus­ten­sa ku­vis­ta näh­nyt, mi­ten siel­lä vi­li­see kis­so­ja ka­dul­la ja jon­kun ra­vin­to­lan te­ras­sil­la on pik­ku­rui­sia koi­ran­pen­tu­ja. Mi­nä­kin haa­vei­len mat­kois­ta, mut­ten ka­tu­kis­so­jen tai -koi­rien vuok­si.

Lap­se­na toi­voin omaa lin­nun­poi­kas­ta. Voi, mi­ten ko­vas­ti sii­tä haa­vei­lin. Yri­tin usein lä­hes­tyä pik­ku­lin­tua hii­pien, et­tä oli­sin saa­nut sen sy­lii­ni. En ol­lut kyl­lin no­pea. Aloin sit­ten haa­veil­la täy­te­tys­tä lin­nus­ta. Ajat­te­lin, et­tä jos löy­dän kuol­leen lin­nun, niin nos­tan sen ok­sal­le ko­ris­ta­maan sän­ky­ni pää­tyä. Ru­koi­lin il­lal­la, et­tä löy­täi­sin.

Mi­ten iloi­sek­si tu­lin­kaan, kun seu­raa­va­na päi­vä­nä hais­toin mä­dän tuok­sun ka­na­van reu­nal­la. Tie­sin, et­tä siel­tä löy­tyi­si kuol­lut lin­tu, ku­ten löy­tyi­kin. Minä kii­ku­tin sen vä­lit­tö­mäs­ti äi­ti­ni luok­se ja pyy­sin saa­da sen huo­nee­see­ni. äi­ti­ni ei ilah­tu­nut aja­tuk­ses­ta, ja kyl­lä se mi­nus­ta­kin hai­si pa­hal­le. Tämä lin­tu­toi­ve jäi to­teu­tu­mat­ta. Koi­ran­pen­tu­a­kaan en saa­nut, en­kä han­hia, vaik­ka niis­tä haa­vei­lin, mut­ta kis­san­pen­nun sain ja hams­te­rin.

Ker­ran, noin kym­me­nen vuot­ta sit­ten, otin kak­si van­hin­ta las­ta lä­hel­le­ni, ja ker­roin, et­tä meil­le on tu­los­sa vau­va. Jes! He huu­dah­ti­vat yh­teen ää­neen. Van­hem­pi hih­kai­si:

– Toi­vot­ta­vas­ti tu­lis kak­so­set!

Nuo­rem­pi huu­dah­ti:

– Toi­vot­ta­vas­ti tu­lis ke­hi­tys­vam­mai­nen!

Hän oli seu­rois­sa näh­nyt sö­pön ja hy­my­sui­sen down-po­jan. Ih­meek­sem­me van­him­man tyt­tä­ren toi­ve to­teu­tui, meil­le syn­tyi su­loi­set kak­sos­ty­töt.

Kun kak­sos­ten jäl­keen oli taas ai­ka ker­toa lap­sil­le, et­tä meil­le on tu­los­sa vau­va, kak­so­sia ai­em­min toi­vo­nut esi­koi­nen al­koi us­koa tuu­riin­sa: eh­kä hä­nen toi­veen­sa to­teu­tui­si­vat jat­kos­sa­kin. Hän al­koi miet­tiä:

– Hmmm… Seu­raa­vak­si mää toi­von meil­le tum­mai­hois­ta vau­vaa, hän sa­noi pil­ke sil­mä­kul­mas­saan.

Sil­lä ker­taa toi­ve ei to­teu­tu­nut. Saim­me mai­don­vaa­le­an tyt­tö­vau­van.

Jo­kin ai­ka sit­ten sil­loi­nen 4-vuo­ti­as kuo­puk­sem­me toi­voi vau­vaa niin har­taas­ti, et­tä hän jos­kus ihan it­ki. Mi­nä­kin it­kin, sil­lä hä­nen su­run­sa sa­tut­ti mi­nu­a­kin. Hän har­kit­si jopa muut­ta­mis­ta Ko­so­laan, kun heil­lä on niin hyvä äi­ti. Niin hyvä, et­tä syn­nyt­ti heil­le vau­van, vaik­ka heil­lä oli jo 1-vuo­ti­as vau­va.

– Mik­si Tai­vaan Isä an­taa toi­sil­le vau­vo­ja, mut­tei meil­le, ky­se­li­vät kuo­puk­sen li­säk­si muut­kin lap­sem­me.

En osan­nut vas­ta­ta, mut­ta muis­tu­tin, et­tä ai­ka mon­ta hän on meil­le­kin an­ta­nut, ker­ran jopa kak­si vau­vaa ker­ral­la. Kyl­lä mei­tä­kin sil­loin ka­deh­dit­tiin (jos sää­lit­tiin­kin), tie­sin. Sil­loin, kun olin vau­vo­jen kans­sa vie­lä sai­raa­las­sa, hoi­to­tä­tim­me huo­ka­si, et­tä ois­pa meil­lä­kin vau­va. Tuol­loin mei­dän 3-vuo­ti­as tyt­tö­sem­me lu­pa­si vä­lit­tö­mäs­ti, et­tä saat­te sen vil­lim­män kak­sos­vau­vois­ta. Hän tar­koit­ti sitä vä­hän pie­nem­pää vau­vaa, joka oli pot­ki­nut vat­sas­sa ri­va­kam­min. Omak­si em­me kum­min­kaan raas­ki­neet hän­tä an­taa, kum­mi­lap­sek­si kyl­lä­kin.

Tuos­ta vau­vaa toi­vo­nees­ta kuo­puk­ses­ta tuli iso­sis­ko, kun saim­me vau­van vii­me maa­lis­kuus­sa. Kyl­lä­pä tuo ny­kyi­nen iso­sis­ko on­kin ih­me­tel­lyt, et­tä mi­ten Tai­vaan Isä kuu­li hä­nen toi­veen­sa ja an­toi meil­le Aa­tok­sen. An­toi sel­lai­sen pie­nen po­jan, joka ilah­dut­taa mei­tä joka het­ki. Vau­va ei it­se voi ym­mär­tää­kään, mikä merk­ki­hen­ki­lö hän on. Hän on pää­ty­nyt muun mu­as­sa yh­den­tois­ta ih­mi­sen kän­ny­kän taus­ta­ku­vak­si.

VirpiMäkinen
Minulla on keltainen keinutuoli. Se on minun ensimmäinen omilla rahoilla hankkimani huonekalu. Ostin sen vanhojen tavaroiden liikkeestä Pattijoelta, josta olen kotoisin. Se on kulkenut mukanani ensin Ouluun ja siellä moneen eri asuntoon. Sitten se muutti kanssamme Kuortaneelle ja sieltä Seinäjoelle, jossa nyt asumme. Istun siinä ihmettelemässä elämää maalaten, kirjoittaen tai vielä tärkeämpää: lapsiamme sylitellen. Voit kirjoittaa minulle: virpi@keltainenkeinutuoli.fi
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys