JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Ah­ve­nia ja as­ka­rei­ta mö­kil­lä

16.6.2018 6.25

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180616062500

Mö­kin ovi käy na­rah­ta­en ja lap­si huu­taa: ”äi­ti, me on nyt saa­tu kol­me pien­tä ah­ven­ta!” Minä häm­mäs­te­len hei­dän saa­lis­taan. Lu­paan aut­taa ka­lan per­kaa­mi­ses­sa ja pais­ta­mi­ses­sa. Lap­si ilah­tuu, pais­kaa oven kiin­ni ja juok­see no­pe­as­ti ran­taan on­ki­maan li­sää. Ei kuu­le enää, kun minä yri­tän sa­noa, et­tei pais­kai­si ovea, jot­tei vau­va he­räi­si. Pian ovi na­rah­taa taas, si­sään kur­kis­taa toi­nen lap­si ja sa­noo: ”äi­ti, me on nyt saa­tu kol­me pien­tä ah­ven­ta.” Minä häm­mäs­te­len saa­lis­ta hä­nen­kin kans­saan.

Kun kol­mas lap­si avaa oven ja tu­lee il­moit­ta­maan sa­maa asi­aa sa­moin sa­noin, mi­nus­ta tun­tuu sa­mal­le kuin jos­kus kes­kus­tel­les­sa­ni muis­ti­sai­raan hen­ki­lön kans­sa. Kun jo­kin rep­liik­ki tois­tuu en­sim­mäis­tä ker­taa, häm­mäs­te­len asi­aa. Seu­raa­val­la ker­ral­la häm­mäs­te­ly­ni ei ole ai­van yh­tä ai­toa. Pu­hu­mat­ta­kaan sii­tä kol­man­nes­ta ja nel­jän­nes­tä ker­ras­ta. Muis­tu­tan kui­ten­kin it­se­ä­ni, et­tä jo­kai­sel­le lap­sel­le ti­lan­ne, jos­sa saa ker­toa äi­dil­le uu­ti­sen­sa, on en­sim­mäi­nen ker­ta. Ja sa­man­lai­nen on var­maan­kin myös muis­ti­sai­raan ko­ke­mus: joka ker­ta hän ajat­te­lee ker­to­van­sa asi­aan­sa en­sim­mäis­tä ker­taa.

Ja taas käy ovi, täl­lä ker­taa uu­ti­se­na on se, et­tä Tai­mi on vir­ve­löi­des­sään mei­nan­nut saa­da val­ta­van ka­lan. Ai­kan­sa sitä po­ru­kal­la ovat vä­syt­tä­neet, mut­ta sit­ten on kat­ken­nut sii­ma. Tämä har­mit­taa saa­lis­ta­jia niin, et­tä ovat ai­ko­neet it­keä sit­ten kun jou­tai­si­vat, mut­tei­vät ole vie­lä jou­ta­neet. Tä­män­kin ko­et­te­le­muk­sen saan kuul­la ai­na­kin nel­jään ker­taan.

Minä kan­nis­ke­len vau­vaa mö­kin si­säl­lä. On niin ko­lea tuu­li, et­ten raas­ki vie­dä kak­si­kuu­kau­tis­ta las­ta pi­hal­le. Muu per­he ei vä­li­tä kyl­myy­des­tä. He on­ki­vat, vir­ve­löi­vät, sou­ta­vat, sau­no­vat, ui­vat ja naut­ti­vat. Ku­kaan ei va­li­ta te­ke­mi­sen puu­tet­ta. Minä nau­tin hei­dän on­nes­taan, mut­ta sil­ti mie­lee­ni mei­naa hii­piä kat­ke­ria tun­tei­ta. Mi­nä­kin ha­lu­ai­sin osal­lis­tua.

Olen ka­teel­li­nen jopa mie­hel­le­ni, joka hak­kaa hal­ko­ja. Mö­kil­lä polt­to­pui­ta ku­luu mel­kois­ta tah­tia, sil­lä sau­na on pääl­lä lä­hes aa­mus­ta il­taan. Kun joku ot­taa vau­van het­kek­si, en me­ne­kään loi­koi­le­maan lai­tu­ril­le, vaan otan ve­su­rin kä­teen ja alan rai­va­ta pu­sik­koa. Teen jär­vi­mai­se­maa nä­ky­väm­mäk­si sil­lä aja­tuk­sel­la, et­tä pian olen taas lin­noit­tau­tu­nee­na mök­kiin ik­ku­nan eteen vau­van kans­sa.

Minä häm­mäs­te­len mei­tä hul­lu­ja, jot­ka läh­dem­me yhä uu­del­leen työn­täy­tei­ses­tä ar­jes­ta vie­lä työn­täy­tei­sem­mäl­le lo­mal­le. Kuu­sa­mon mö­kil­le läh­te­vät van­him­mat­kin lap­set, vaik­ka jää­vät muu­ten usein reis­suil­tam­me pois. Me kan­nam­me vet­tä, kok­kaam­me tu­lel­la, tis­kaam­me kä­sin ja läm­mi­täm­me kat­ti­las­sa vau­van pe­su­vet­tä. Me puu­has­te­lem­me koko päi­vän.

Il­lal­la lei­kim­me to­tuut­ta ja teh­tä­vää. Joku jou­tuu mais­ta­maan si­nap­pia, toi­nen kas­te­le­maan pään kyl­mäs­sä ve­des­sä. Kuu­lem­me haus­ko­ja to­tuuk­sia, vä­lil­lä ju­tut taas vaih­tu­vat sy­väl­li­sem­piin. Lap­set ha­lu­a­vat kuul­la jut­tua "en­nen van­has­ta", siis sii­tä ajas­ta, kun me van­hem­mat olim­me pie­niä. Me ker­rom­me. Ei­kä meil­lä ole kii­re mi­hin­kään. Meil­lä on ai­kaa koh­da­ta toi­sem­me, sil­lä so­me­kaan ei vedä mei­tä toi­sis­tam­me eril­leen. On hyvä, et­tä mö­kil­lä pu­he­li­men ak­ku­ja on käy­tet­tä­vä sääs­te­li­ääs­ti.

Ul­koil­ma, jat­ku­va liik­keel­lä­o­lo ja sau­no­mi­nen saa­vat ai­kaan sen, et­tä nuo­rim­mat lap­set nu­kah­ta­vat sa­man tien, kun las­ke­vat pään­sä tyy­nyil­le. Jut­te­lem­me vie­lä isom­pien las­ten kans­sa elä­mäs­tä, us­ko­mi­ses­ta­kin. Sii­tä, mi­ten us­ko on oma­koh­tai­nen asia. Nuo­ri ei tule au­tu­aak­si van­hem­man us­kol­la, ei­kä van­hem­pi nuo­ren us­kol­la.

Myö­hään il­lal­la is­tun puo­li­so­ni kans­sa sau­nas­sa pit­kään. Sen jäl­keen sei­som­me het­ken ai­kaa kal­li­ol­la ja kat­se­lem­me tyyn­tä jär­ven pin­taa. Me jut­te­lem­me hil­jaa. Hen­gi­tän sy­vään, ja mi­nus­ta tun­tuu ihan sil­tä kuin sy­dä­me­ni löi­si rau­hal­li­sem­min.

Vaik­ka kär­sin kroo­ni­ses­ta mat­ka­kuu­mees­ta, ra­kas­tan tätä maa­ta ja tätä mai­se­maa. Olen kii­tol­li­nen Luo­jal­le näis­tä va­loi­sis­ta, kii­reet­tö­mis­tä ke­säil­lois­ta, jois­sa hil­jai­suu­den rik­koo vain jout­sen­ten huu­to ja – no, pie­ni rii­ta­soin­tui­nen hyt­ty­sen hy­ri­nä.

VirpiMäkinen
Minulla on keltainen keinutuoli. Se on minun ensimmäinen omilla rahoilla hankkimani huonekalu. Ostin sen vanhojen tavaroiden liikkeestä Pattijoelta, josta olen kotoisin. Se on kulkenut mukanani ensin Ouluun ja siellä moneen eri asuntoon. Sitten se muutti kanssamme Kuortaneelle ja sieltä Seinäjoelle, jossa nyt asumme. Istun siinä ihmettelemässä elämää maalaten, kirjoittaen tai vielä tärkeämpää: lapsiamme sylitellen. Voit kirjoittaa minulle: virpi@keltainenkeinutuoli.fi
1.4.2020

Ju­ma­la on Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa, hä­nen ve­res­sään, tuo­nut lä­hel­leen tei­dät, jot­ka en­nen olit­te kau­ka­na hä­nes­tä. Ef. 2:13

Viikon kysymys