JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Oman na­van ym­pä­ril­lä

24.1.2018 6.33

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180124063300

Olen jo use­a­na vuon­na teh­nyt uu­den­vuo­den­lu­pauk­sen ka­ven­taa vyö­tä­rön seu­tua. Olen to­sin tain­nut unoh­taa lu­pauk­se­ni jo lop­pi­ais­pa­to­jen ää­rel­lä. Tä­nä­kin vuon­na tein lu­pauk­sen, mut­ta täl­lä ker­taa ai­on kas­vat­taa vat­saa­ni en­tis­tä ko­me­am­mak­si maa­lis­kuun lop­puun saak­ka. Sen jäl­keen en mo­neen kuu­kau­teen muis­ta­ne miet­tiä omaa na­paa­ni, sil­lä kes­ki­tyn uu­den vau­van ihai­luun. Niin on käy­nyt ai­na. Niin kävi jo sil­loin, kun sain en­sim­mäi­sen vau­vam­me. Olin ihan hä­nen lu­mois­saan. Näin kau­nis vau­va meil­le! Olin tyy­ty­väi­nen it­see­ni, syn­ny­tys oli ohi ja ime­tys su­jui hy­vin. Mies tyk­kä­si mi­nus­ta ai­van en­ti­seen ta­paan. En ol­len­kaan hok­san­nut aja­tel­la, et­tä vat­sa ei ol­lut eh­kä ihan yh­tä lit­teä kuin en­nen vau­vaa. En, kun­nes eräs mi­nua nuo­rem­pi nai­nen ky­syi, et­tä on­ko rank­kaa, kun syn­ny­tyk­sen jäl­keen jää vat­saa. Olin höl­mis­ty­nyt: ai jää­kö, jäi­kö mi­nul­la?

Muis­tan ku­lu­neel­ta syk­syl­tä eräät sun­nun­tai­seu­rat. Kah­vi­on läpi kä­vel­les­sä­ni Tert­tu ter­veh­ti mi­nua ja huu­dah­ti: ”Iha­na tuo sun maha!” Minä kii­tin ja sa­noin ole­va­ni sa­maa miel­tä. Hy­myi­lin höl­mös­ti vie­lä penk­kiin men­nes­sä­ni. Ras­kaus oli noin puo­li­vä­lis­sä, ja mi­nus­ta oli mu­ka­va odot­taa vau­vaa. Tun­tui, et­ten ol­lut ol­lut ras­kaa­na pit­kään ai­kaan. Kuo­pus oli­si pian vii­si vuot­ta. Per­heen­jä­se­nem­me oli­vat ha­lail­leet ja ju­tel­leet vat­sal­le­ni jo en­si­vii­kois­ta as­ti. Yh­täk­kiä ma­ha­ni oli iha­na.

Vain muu­ta­maa kuu­kaut­ta ai­em­min mi­nus­ta ei ol­lut tun­tu­nut sil­tä. Olin va­hin­gos­sa syö­nyt lii­kaa tai liik­ku­nut lii­an vä­hän, jo­ten mi­nun luul­tiin toi­si­naan odot­ta­van vau­vaa. Olin koko ai­em­man elä­mä­ni ol­lut hoik­ka, mut­ta nyt olin huo­man­nut, et­tä iän myö­tä hoik­ka­na py­sy­mi­nen ei ole­kaan it­ses­tään­sel­vyys. Ai­na uut­ta vaa­tet­ta va­li­tes­sa­ni mie­tin en­sim­mäi­sek­si, et­tä peit­ti­kö se riit­tä­väs­ti vat­san­seu­tua. Ei­hän se ai­na­kaan ko­ros­ta­nut. Sii­hen ai­kaan vat­sa­kom­men­tit ei­vät ilah­dut­ta­neet. ”Ai, sinä oot ras­kaa­na”, joku sa­noi. ”Ei, olen vain li­ho­nut”, vas­ta­sin ta­voi­tel­len ke­peyt­tä ää­nee­ni. Näyt­te­lin kes­kus­te­lun ajan, et­tei asia sa­tut­ta­nut mi­nua. En osaa sa­noa, mik­si. Eh­kä en ha­lun­nut, et­tä hän no­los­tui­si tai en ha­lun­nut näyt­tää haa­voit­tu­vai­suut­ta­ni. Heti sa­ma­na il­ta­na läh­din len­kil­le ja mä­ri­sin. In­ho­sin it­se­ä­ni ja sitä kom­ment­tia. Las­kes­ke­lin ma­te­ma­tii­kal­la­ni, et­tä jos yk­si sa­noo sen ää­neen, niin 99 muu­ta ajat­te­le­vat niin.

Sa­ma­na päi­vä­nä alu­eem­me nais­ten What­sApp-rin­gis­sä kes­kus­tel­tiin seu­raa­van vau­vail­lan tar­jot­ta­vis­ta. Minä eh­do­tin nau­rii­ta. Ker­roin sa­mal­la, et­tä olin juu­ri saa­nut kom­ment­tia vat­sas­ta­ni ja kie­ris­ke­lin it­se­sää­lis­sä sen vuok­si. En ai­ko­nut syö­dä enää kos­kaan kak­ku­ja. En, vaik­ka tie­dän, et­tä juu­ri täs­sä po­ru­kas­sa on us­ko­mat­to­mia lei­po­jia. Vau­vail­las­sa pöy­dät täyt­ty­vät kor­keis­ta ka­kuis­ta ja muh­keis­ta pii­ra­kois­ta. Omat känt­ty­se­ni yrit­tä­vät kyy­ris­tel­lä nur­kas­sa nii­den rin­nal­la.

Sain il­las­sa ko­vas­ti myö­tä­tun­toa, ja muu­ta­mat ker­toi­vat ko­ke­neen­sa sa­man­lai­sia ti­lan­tei­ta. Minä aloin taas tun­tea it­se­ni ai­ka nor­maa­lik­si. Jut­te­lim­me toki pal­jon muu­ta­kin. Otin pa­lan kak­kua ja läh­din hy­väl­lä mie­lel­lä ko­tiin, ku­ten ai­na nois­ta il­lois­ta. Ol­koon vä­hän vat­saa ne­li­kymp­pi­sel­lä.

VirpiMäkinen
Minulla on keltainen keinutuoli. Se on minun ensimmäinen omilla rahoilla hankkimani huonekalu. Ostin sen vanhojen tavaroiden liikkeestä Pattijoelta, josta olen kotoisin. Se on kulkenut mukanani ensin Ouluun ja siellä moneen eri asuntoon. Sitten se muutti kanssamme Kuortaneelle ja sieltä Seinäjoelle, jossa nyt asumme. Istun siinä ihmettelemässä elämää maalaten, kirjoittaen tai vielä tärkeämpää: lapsiamme sylitellen. Voit kirjoittaa minulle: virpi@keltainenkeinutuoli.fi
1.4.2020

Ju­ma­la on Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa, hä­nen ve­res­sään, tuo­nut lä­hel­leen tei­dät, jot­ka en­nen olit­te kau­ka­na hä­nes­tä. Ef. 2:13

Viikon kysymys