Löt­köt­te­lin ker­ran vuo­sia sit­ten sän­gyl­lä, kun Tai­mi, sil­loin 2-vuo­ti­as, heit­täy­tyi se­läl­leen ja löi pään­sä mi­nun sil­mä­kul­maa­ni. Ai et­tä ot­ti ki­pe­ää. Pa­rah­din, et­tä apua, jos tuli mus­ta sil­mä ja juu­ri en­nen vel­je­ni häi­tä!

7-vuo­ti­as Pet­rus tuli avu­li­aas­ti kat­so­maan mi­ten kävi. Hy­vin huo­les­tu­neel­la ää­nel­lä hän sa­noi: ”Joo, ihan on tum­ma tuo sil­mä­na­lus ja toi­sen­kin sil­män alus ja jo­ten­kin iho­kin ihan ry­pys­sä sii­tä.” Häi­hin men­nes­sä­ni ajat­te­lin, et­tä tääl­tä se van­ha ja vä­sy­neen nä­köi­nen iso­sis­ko hiip­pai­lee häi­hin.

Jos­kus muul­loin­kin olen kuul­lut mie­li­pi­tei­tä, jot­ka ei­vät ole vält­tä­mät­tä it­se­tun­toa ol­leet ko­hot­ta­mas­sa. Ker­ran yk­si ty­töis­tä­ni sa­noi toi­vo­van­sa it­sel­leen toi­sen­lais­ta äi­tiä. Minä ky­se­lin, et­tä mil­lai­nen äi­ti mi­nun pi­täi­si ol­la, et­tä kel­pai­sin. No, Kes­ki­sel­lä­hän on ai­na nii­tä nai­sia, joil­la on oi­kein isot, hie­not ha­meet, sain vas­tauk­sen. Ro­ma­ni­nai­si­a­han siel­lä hie­noi­na kul­kee. En kui­ten­kaan lu­van­nut yh­tä hie­nok­si al­kaa. Jou­tui­vat rau­kat yhä tyy­ty­mään äi­tiin, joka laa­hus­taa ko­to­puo­les­sa maa­li­sil­la far­kuil­la.

Noil­le ku­vaa­mil­le­ni ar­vos­te­luil­le olen nau­ra­nut, mut­ta kun lap­set lä­hes­ty­vät mur­ro­si­kää, kri­tiik­ki ei ai­na hy­myi­ly­tä. Jos­kus kri­tiik­ki on ai­heel­lis­ta ja aut­taa toi­si­naan muut­tu­maan. Vä­lil­lä kri­tiik­ki tun­tuu koh­tuut­to­mal­le. Jos­kus se lait­taa val­vo­maan al­ku­yös­tä ja huo­kai­le­maan, mi­ten vai­ke­aa on ol­la äi­ti.

Isos­sa per­hees­sä on mo­nen­lais­ta per­soo­naa, mon­ta ikä­vai­het­ta ja eri­lai­sia tar­pei­ta kul­la­kin. Kun ky­se­len las­ten kuu­lu­mi­sia päi­vän mit­taan, saan toi­sel­ta oi­kein run­saan ja mo­ni­vai­hei­sen ra­por­tin, toi­sel­ta vain ynäh­dyk­sen. En ai­na tie­dä, oli­ko se tyy­ty­väi­nen vai tyy­ty­mä­tön ään­näh­dys, ja li­sä­ky­sy­myk­see­ni saa­tan saa­da vas­tauk­sek­si mul­kai­sun.

Toi­si­naan yl­lät­tää se, et­tä en ole oi­ke­as­ti tien­nyt­kään sen lap­sen kuu­lu­mi­sia, joka on tun­tu­nut avoi­mes­ti niis­tä ker­to­van. Hän on­kin jät­tä­nyt ker­to­mat­ta ne mie­les­tä­ni tär­keim­mät asi­at.

Jos­kus su­ren jon­kun lap­sen ka­ve­ri­a­si­oi­ta ja syyl­lis­tän it­se­ä­ni, et­ten ole aut­ta­nut hän­tä riit­tä­väs­ti. Mie­tin, on­ko ve­täy­ty­väm­mäl­lä lap­sel­la kaik­ki hy­vin. Ker­too­ko hän mi­nul­le, jos hä­nel­lä on huo­lia?

En­tä on­ko joku lap­sis­ta­ni hy­myil­lyt vii­me ai­koi­na lii­an vä­hän? Mik­si joku lap­sis­ta her­mos­tuu niin her­käs­ti? On­ko­han joku lap­sis­tam­me lii­an stres­saan­tu­neen oloi­nen? Kan­nat­ta­ko mi­nun kan­nus­taa hän­tä yhä jat­ka­maan har­ras­tus­taan vai on­ko pa­rem­pi, et­tä hän lo­pet­taa? Huo­mi­oin­ko jo­kais­ta riit­tä­väs­ti?

Mie­tin, olem­me­ko me kas­va­tuk­sel­lam­me tu­ke­neet tar­peek­si kun­kin lap­sen it­se­tun­toa, sil­lä on­han van­hem­muu­den yk­si tär­keim­mis­tä teh­tä­vis­tä tu­kea lap­sen it­se­luot­ta­mus­ta. Tie­dän, et­tä it­se­tun­te­muk­sen vah­vis­ta­mi­ses­sa tär­kein te­ki­jä on se, et­tä van­hem­pi viet­tää lap­sen­sa kans­sa pal­jon ai­kaa. Näin lap­sel­le tu­lee tun­ne, et­tä hän ar­vo­kas. Työs­ken­te­len ko­to­na ja olen pe­ri­aat­tees­sa hel­pos­ti saa­ta­vil­la, mut­ta vä­lil­lä mie­tin, olen­ko kes­kit­ty­nyt lii­kaa omiin te­ke­mi­sii­ni.

Jos­kus, kun jon­kun lap­sen kans­sa on ol­lut han­ka­laa, olen soit­ta­nut am­mat­ti­aut­ta­jal­le. Olen saa­nut hy­viä neu­vo­ja haas­ta­viin kas­va­tus­ti­lan­tei­siin. Usein myös ai­kui­nen iso­sis­ko on osan­nut ju­tut­taa ja loh­dut­taa sitä si­sa­rus­taan, jon­ka suk­set ovat men­neet äi­din tai isän kans­sa ris­tiin. En osaa sa­noa, mi­ten kii­tol­li­nen olen nois­ta ti­lan­teis­ta! Olen myös huo­man­nut, et­tä jos­kus mur­ro­si­käi­sen saat­taa ol­la hel­pom­pi ju­tel­la asi­ois­taan iso­sis­kol­le kuin äi­dil­le.

Tun­tuu tur­val­li­sel­ta aja­tel­la, et­tä ai­kui­set lap­set voi­vat ol­la tu­ke­na elä­mäs­sä ja us­ko­na­si­ois­sa­kin nuo­rem­mil­leen. Yli­pää­tään on iha­naa, et­tä lap­set ovat tär­kei­tä toi­sil­leen. Toi­von, et­tä lap­sil­lam­me säi­lyi­si lä­hei­set vä­lit läpi elä­män. Si­sa­ruk­set voi­vat an­taa toi­sil­leen pal­jon tur­vaa.

Il­tai­sin sul­jen ru­kouk­siin lap­se­ni, jo­kai­sen rak­kaan vuo­ron­pe­rään. Toi­von heil­le kai­kil­le pal­jon hy­vää ja it­sel­le­ni ym­mär­tä­väis­tä sy­dän­tä.

Kii­tän Luo­jaa, et­tä meil­lä on myös al­le 2-vuo­ti­as. Sil­loin­kin kun äi­ti­nä olo tun­tuu ole­van sar­ja epä­on­nis­tu­mi­sia, hän ihai­lee eh­doit­ta. Esi­mer­kik­si ei­len il­lal­la en­nen nu­kah­ta­mis­taan hän lau­loi meil­le kek­si­män­sä se­re­na­din: ”Äi­ti on ra­kas, ra­kas, äi­ti on pie­ni, pie­ni, äi­ti on mus­suk­ka ja is­kä on iso mies.”