Minä lapan aamupuuroa kuopukseni suuhun. Tai yritän lappaa, mutta hän kääntelee päätä, venyttää selkää, yrittää kääntyä, kurkottelee tavaroita, pitää huuliaan tiukasti yhdessä. Hän ei hätkähdä, vaikka uhkaan, ettei pysy neuvolan käyrillä, jollei syö. Tarjoan keitettyjä kasviksen palasia, jotta hän saisi itse syödä. Niistäkin hän vain haukkaa pari palasta, ja lopettaa. Kysyn turhautuneena, että miksi ihmeessä tämän syömisen pitää olla niin vaikeaa. Muistan samalla erään hetken lapsuudestani. Olin ehkä 6-vuotias, kun istuimme siskoni kanssa huoneemme lattialla. Ympärillämme lojui nukkeja ja niiden vaatteita, meidän omia vaatteita, piirustuspaperia, kyniä ja kiiltokuvia. Edellispäivänä kerätyt (hillopurkillinen) leppäkertut olimme joutuneet viemään ulos jo aiemmin, vaikka olisimme mielellämme ne pitäneet lemmikkeinä. Meidät oli komennettu siivoamaan, mutta urakka tuntui liian isolta. Emme olleet ehtineet aloittaakaan, kun äiti jo huuteli syömään. Mietimme, että kumpi onkaan tympeämpää syöminen vai siivoaminen. Emme osanneet päättää, sillä molemmat tuntuivat rangaistukselta. Aika on korjannut tämän ongelman ainakin syömisen osalta.
Siivousinnottomuuskin on tainnut periytyä seuraavaan sukupolveen. Poikani oli eskari-ikäinen, kun minä komensin koko porukan siivoamaan. Jaoin jokaiselle jonkun alueen ja kannustin, miten pian koti olisi siisti, kun jokainen hoitaisi oman osuutensa. Pojalleni annoin siivottavaksi kodinhoitotilan. Minun mielestäni se oli helppo homma: muutama takki naulakkoon, muutama pipo ja hanska koriin. Poikani istui kodinhoitotilan lattialla, huokaili raskaasti ja parahti sitten: ”äiti, mää oon ryhmätyöntekijä!” Ymmärsin heti, mitä hän tarkoitti ja vastasin, että niin minäkin oon. Siivosimme sitten kaksi aluetta yhdessä. Sen jälkeen olen aina muistanut antaa vaihtoehdoksi siivota yksin pienemmän alueen tai kaksin isomman. Kukin valitsee oman mieltymyksensä mukaan. Itse teen melkein kaikki työt mieluummin porukalla kuin yksin, vaikka esimerkiksi leipominen sujuisi yksin usein paljon nopeammin kuin pikkuväen kanssa. Maalatessani toisinaan nautin yksinolosta. Joskus silti, kun muu väki nukkuu ja joku nuorista lukee vielä kokeisiin, pyydän nuorta sohvan nurkkaan. Niin en ole yksin, vaikkemme juttelisikaan juuri mitään.
Se taitaa olla niin, että isossa perheessä kasvaa väistämättä ryhmätyöntekijäksi. Tuntui kivalta, kun useammassa vanhempainvartissa eri opettajat kehuivat lastemme ryhmätyötaitoja. Niitä emme ole opettamalla opettaneet, ne taidot he ovat oppineet vahingossa. Eivät kyllä silti ole riidoitta koulussakaan selvinneet, mutta ehkä sekin on taito, että osaa myöntää virheensä ja pyytää anteeksi, kun itse on loukannut toista. Eräs opettaja sanoi ihaillen, että sen huomaa, jos lapsella on useampi sisarus, sillä he osaavat ottaa muut huomioon ja odottaa omaa vuoroaan. Joskus kyllä pelkään, että joutuuko joku odottamaan omaa vuoroaan liian kauan, ainakin kotioloissa. Kun on monta lasta ja kaikilla on yhtä aikaa asiaa, joku voi kokea, ettei ole tilaa kertoa omia kuulumisiaan, kun toiset ovat äänekkäämpiä. Tässä me vanhempina joudumme olemaan herkkänä ja antamaan tilaisuuksia jokaiselle kertoa omista asioistaan. Se on usein vain ihan joku arkinen hetki, harrastuskuskaus tai kaupassa käynti, kun joku lapsista pääsee yksin mukaan. Pienimmät lapset kertovat kuulumisiaan usein heti koulusta tullessaan, ja isommat lapset usein vasta sitten, kun pienimmät ovat jo nukkumassa.
Iltapalasose luiskahtaa vauvan suuhun huomattavasti jouhevammin kuin puuro aamulla. Kun koko perhe on pöydän ympärillä syömässä, vauvakin syö hetken matkaa ihan siitä riemusta, että se tehdään yhdessä. Loppu sose syötetään sen sijaan niin, että yksi pitää häntä sylissä, toinen lappaa sosetta ja pari muuta loikkii ja vääntelee naamaa hassusti. Näin ei ehkä ohjeistettu neuvolan oppaissa, mutta me sovellamme neuvoja ryhmätyönä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys