JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Kiusaaminen satuttaa

19.10.2019 6.37

Juttua muokattu:

30.7. 14:43
2020073014435620191019063700

Kiu­saa­mi­ses­ta pu­hu­taan ny­kyi­sin pal­jon. Se on hyvä asia. Kiu­saa­mi­nen on nos­tet­tu esil­le kou­luis­sa, työ­pai­koil­la, pa­ko­lai­siin suh­tau­tu­mi­ses­sa ja muis­sa­kin yh­teyk­sis­sä. Ai­kai­sem­min asi­as­ta vai­et­tiin ja mo­net ih­mi­set kan­toi­vat lap­suu­des­ta saak­ka mu­ka­naan kiu­saa­mi­sen ai­heut­ta­mia trau­mo­ja. Mi­nul­la on it­sel­lä­ni ko­ke­muk­sia kiu­sat­tu­na ole­mi­ses­ta, ja nii­den poh­jal­ta väi­tän, et­tä kiu­saa­mi­nen kuu­luu mei­dän kult­tuu­riim­me.

Kun olin kan­sa­kou­lus­sa, oli yleis­tä, et­tä isom­mat po­jat kiu­sa­si­vat pie­nem­piä. Minä sain jo ala­luo­kal­la ol­les­sa­ni isom­mal­ta po­jal­ta tap­pouh­kauk­sen, jon­ka otin to­des­ta. Eh­kä se ei ol­lut to­sis­saan lau­sut­tu, mut­ta tar­koi­tet­tu kui­ten­kin va­ka­vak­si uh­kauk­sek­si. En ha­lun­nut mis­sään olo­suh­teis­sa jou­tua hä­nen kans­saan kah­den kes­ken.

Ko­to­na ja kou­lus­sa ope­tet­tiin, et­tei saa kan­nel­la asi­ois­ta. Se kat­sot­tiin hä­vet­tä­väk­si asi­ak­si. Niin­pä kiu­saa­mi­ses­ta ei pu­hut­tu, ei­kä ku­kaan ha­lun­nut sii­hen puut­tua, vaik­ka ti­lan­tei­ta näh­tiin ja asi­ois­ta tie­det­tiin. Sil­loin aja­tel­tiin, et­tä tap­pe­lun nu­ja­kat ja kiu­saa­mi­set kuu­lu­vat las­ten elä­mään ja ne kas­vat­ta­vat si­sua.

Ar­mei­jas­sa van­hem­man ikä­luo­kan nuo­rem­piin eli alok­kai­siin koh­dis­ta­maa kiu­saa­mis­ta kut­sut­tiin sim­put­ta­mi­sek­si. Sim­put­ta­mi­sel­la oli ar­mei­jas­sa pit­kät pe­rin­teet, ja ar­mei­jan joh­to hy­väk­syi sen ja it­se­kin käyt­ti ”ruo­tuun” alis­ta­mi­sen kei­no­na. Sa­maa nöy­ryyt­tä­mi­sen pe­rin­net­tä lie­nee jat­ket­tu Lem­men­jo­en har­joi­tuk­sis­sa vie­lä hil­jak­koin. Muis­tan, et­tä niin kou­lus­sa kuin ar­mei­jas­sa­kin kiu­saa­mi­nen koh­dis­tui eri­tyi­ses­ti hen­ki­löi­hin, jot­ka oli­vat jol­lain ta­val­la poik­ke­a­via.

Kou­lus­sa ja ar­mei­jas­sa ta­pah­tu­nut kiu­saa­mi­nen van­hem­pien poi­kien ta­hol­ta ei mi­nua ko­vin pal­jon hai­tan­nut. Jo­ten­kin se tun­tui asi­aan kuu­lu­val­ta, ja saa­toin it­se­kin ol­la mu­ka­na so­pi­van het­ken koit­ta­es­sa. Oi­kein se ei kui­ten­kaan ol­lut. Enem­män ja pa­hem­mal­ta tun­tui kan­sa­kou­lus­sa opet­ta­jan op­pi­lai­siin koh­dis­ta­ma kiu­saa­mi­nen.

Kun luin Ol­li Ja­lo­sen kir­joit­ta­man Poi­ka­kir­jan, muis­tui mie­lee­ni oma kou­lu­ai­ka. Ja­lo­sen kir­jas­sa ker­rot­tiin opet­ta­jas­ta, joka oli pa­lan­nut so­das­ta ja pääs­syt kan­sa­kou­lu­no­pet­ta­jak­si. Hän käyt­ti ope­tuk­ses­saan ar­mei­jas­sa op­pi­mi­aan me­to­de­ja, joi­hin kuu­lui­vat alis­ta­mi­nen, uh­kai­lu ja ran­kai­se­mi­nen.

Mi­nun opet­ta­ja­ni ei enää kuu­lu­nut so­das­sa ol­lee­seen ikä­luok­kaan, mut­ta oli juu­ri pa­lan­nut va­rus­mies­pal­ve­luk­ses­ta opet­ta­jak­sem­me. Hän­kin käyt­ti ar­mei­jas­ta op­pi­mi­aan me­ne­tel­miä mei­dän pien­ten poi­kien ope­tuk­seen. Mei­dät ope­tet­tiin jo kou­lus­sa ”äk­see­raa­maan”. Kun me­nin ar­mei­jaan eli va­rus­mies­pal­ve­luk­seen, mi­nul­le oli jo kaik­ki tut­tua kan­sa­kou­lu­a­jal­ta: asen­to, lepo, ri­viin ja jo­noon aset­tu­mi­nen, kään­nök­set, pois­tu­mi­set, tah­ti­juok­sut ja yn­nä muut.

Opet­ta­ja piti mei­tä ko­vas­sa ku­ris­sa. Eh­kä hän naut­ti sii­tä, et­tä hän­tä pe­lät­tiin. Vä­liin koko mei­dän luok­kam­me jäi lais­kan­läk­syl­le eli jäl­ki-is­tun­toon, kun ku­kaan ei osan­nut vas­ta­ta suo­ra­na sei­so­en kyl­lin sel­väs­ti. Hän opet­ti meil­le, et­tä lais­kan­läk­syl­le jää se, jol­le hän näyt­tää tie­tyn kä­den liik­keen sil­loin, jos vas­taus ei ole opet­ta­jal­le mie­lui­nen. Hän­tä piti ter­veh­tiä ai­na sekä ke­säl­lä et­tä tal­vel­la ot­ta­mal­la lak­ki tai pipo pääs­tä.

Mi­nun li­säk­se­ni moni muu­kin pel­kä­si puu­kä­si­työ­tun­te­ja. Sil­loin saim­me mo­nes­ti yli­mää­räis­tä sa­pis­kaa eli ko­via moit­tei­ta ja ruu­miil­lis­ta ku­ri­tus­ta. Ei ih­me, et­tä oma ole­mi­se­ni oli epä­var­maa, neu­root­tis­ta ja mo­nes­ti epä­toi­vois­ta. En tie­dä, sat­tui­ko kiu­saa­mi­nen kaik­kiin sa­mal­la ta­val­la, mut­ta mi­nul­ta vei pit­kän ai­kaa, en­nen­kuin pää­sin ar­kuu­des­ta­ni, epä­var­muu­des­ta­ni ja huo­nos­ta it­se­tun­nos­ta.

Kiu­saa­mi­seen tu­li­si ol­la joka pai­kas­sa nol­la­to­le­rans­si. Us­kon, et­tä ko­val­la ku­ril­la ja kiu­saa­mi­sel­la on vai­ku­tus­ta ih­mi­sen myö­hem­pään toi­min­taan. Jos lap­sen oras­ta­va it­se­tun­to nu­jer­re­taan, se muut­taa käyt­täy­ty­mis­tä ja voi pur­kau­tua so­pi­van het­ken tul­len vi­ha­na tois­ta ih­mis­tä tai it­se­ään koh­taan. Hil­jak­koin Sa­von Am­mat­ti­o­pis­tos­sa ta­pah­tui jär­kyt­tä­vä vä­ki­val­lan­te­ko. Uu­ti­sis­ta olen lu­ke­nut, et­tä te­os­ta epäil­ty oli ko­ke­nut kou­lu­kiu­saa­mis­ta.

Kun olin en­sim­mäi­ses­sä työ­pai­kas­sa­ni pap­pi­na, koin tul­lee­ni kiu­sa­tuk­si us­ko­ni täh­den joi­den­kin työ­to­ve­rei­den ta­hol­ta. He kut­sui­vat mi­nut erää­nä syk­syi­se­nä il­ta­na kes­kus­te­le­maan kirk­ko­her­ran­vi­ras­toon. Kes­kus­te­lun ai­het­ta ei ker­rot­tu, mut­ta se kyl­lä pai­kan pääl­lä sel­väs­ti sa­not­tiin: Mi­nua ke­ho­tet­tiin ha­ke­maan pois seu­ra­kun­nas­ta. Ja el­len it­se ha­keu­tui­si pois, he pi­täi­si­vät huo­len, et­tä niin tu­lee ta­pah­tu­maan. Kun ky­syin, mitä olen teh­nyt so­pi­mat­to­mas­ti, vas­taus kuu­lui: Et mi­tään. Me em­me vain hy­väk­sy us­ko­a­si.

Vas­ta­sin, et­tä en täs­sä elä­män­ti­lan­tees­sa­ni ha­lua läh­teä vie­lä pois, kun piis­pa on mi­nut vih­ki­nyt pa­pik­si ja seu­ra­kun­ta on kut­su­nut tä­hän teh­tä­vään. Seu­ra­kun­ta­lais­ten kans­sa olen tul­lut hy­vin toi­meen ei­kä mi­nun kor­vii­e­ni ole tul­lut moit­tei­ta. Jos piis­pa mi­nut siir­tää pois, niin minä tie­ten­kin läh­den. Pa­la­sin neu­vot­te­lus­ta vä­hän su­rul­li­se­na, mut­ta sa­mal­la luot­ta­vai­se­na. Olin­han hoi­ta­nut teh­tä­vää­ni näi­den työ­ka­ve­rie­ni mu­kaan kui­ten­kin hy­vin, mut­ta us­ko­ni täh­den olin hei­dän mie­les­tään kel­paa­ma­ton.

Syk­sy jat­kui niin, et­tä yri­tin hoi­taa teh­tä­vää­ni vie­lä pa­rem­min. Tein kaik­ki työ­ni niin hy­vin kuin osa­sin ja kä­vin hoi­ta­mas­sa sel­lai­set­kin työt, jot­ka ei­vät var­si­nai­ses­ti kuu­lu­neet mi­nun teh­tä­vii­ni. Sil­loin opin pi­tä­mään ker­ho­ja, nuor­te­nil­to­ja ja te­ke­mään nuo­ri­so­työ­tä. Se oli toi­saal­ta opet­ta­vais­ta, mut­ta ikä­vää oli se, kun työ­ni sa­nel­tiin muu­al­ta. Tun­sin it­se­ni ul­ko­puo­li­sek­si, kun teh­tä­vii­ni liit­ty­vät pää­tök­set teh­tiin muu­al­la. Ikä­vä het­ki oli, kun erää­nä aa­mu­na ko­tiim­me tuli ou­to mies. Hän sa­noi ole­van­sa seu­ra­kun­nan uu­si kant­to­ri. Hän tuli kat­so­maan per­heem­me asun­toa ja ker­toi, et­tä hä­nen pi­täi­si muut­taa per­hei­neen asu­maan tä­hän. Minä esit­te­lin ys­tä­väl­li­ses­ti ko­tim­me hä­nel­le ja tar­jo­sin aa­mu­kah­vit.

Kah­vil­la hän ky­se­li mi­nul­ta: ”Min­ne te ai­ot­te muut­taa?” Minä sa­noin, et­tä em­me me ole muut­ta­mas­sa min­ne­kään ja et­tä nämä asun­to­jär­jes­te­lyt oli­vat meil­le ihan uu­si asia. Ker­roin, et­tä per­heel­lem­me ei ol­lut ker­rot­tu mi­tään uu­sis­ta asuk­kais­ta. To­te­sin, et­tä jos si­nul­le on tämä asun­to lu­vat­tu, niin ei­kö­hän meil­le­kin uu­si asun­to löy­dy. Läh­ties­sään uu­si kant­to­ri ih­met­te­li ja va­kuut­ti mi­nul­le, et­tei tule tä­hän seu­ra­kun­taan töi­hin, el­lei hä­nel­le osoi­te­ta jo­tain muu­ta asun­toa. Vä­hän sa­man­ta­pai­nen pik­kui­nen jäy­nä jat­kui tiet­ty­jen työ­ka­ve­rei­den ta­hol­ta tä­män jäl­keen­kin, ja seu­ra­va­na ke­sä­nä sain pi­tää kaik­ki nel­jä rip­pi­lei­riä. Lo­pul­ta asi­at rat­ke­si­vat mi­nun kan­nal­ta­ni hy­vin.

Me ih­mi­set voim­me kiu­sa­ta toi­si­am­me sa­noil­la, pu­hu­mat­to­muu­del­la, te­oil­la ja te­ke­mät­tö­myy­del­lä. On hyvä asia, et­tä yh­teis­kun­tam­me on kri­mi­na­li­soi­nut vi­ha­pu­heen. Ajat­te­len, et­tä se ei ole sa­nan­va­paut­ta, vaan ih­mi­sar­von mi­tä­töi­mis­tä. Ker­ran kou­lun yli­op­pi­las­juh­las­sa eräs mies ta­ka­pen­kis­tä ar­vos­te­li ää­nek­kääs­ti opet­ta­jaa, joka nou­si lau­su­maan ter­ve­tu­lo­sa­nat: ”Ei se vain ole vie­lä­kään saa­nut it­se­ään laih­tu­maan.” Se lau­sun­to ei ol­lut hy­myn an­sait­se­vaa huu­mo­ria. Mi­nul­le on huo­mau­tet­tu usein pie­nuu­des­ta. Olen kui­tan­nut Lau­ri Tas­ki­lan sa­noil­la ta­kai­sin: ”Mi­nä­hän olen tois­ta met­riä pit­kä niin kuin muut­kin mie­het.”

Saam­me ol­la li­ha­via, lai­ho­ja, pit­kiä, ly­hyi­tä, mus­tia, val­koi­sia – juu­ri sen nä­köi­siä kuin olem­me. Raa­mat­tu opet­taa, et­tä Ju­ma­la loi mei­dät ku­vak­seen. Ju­ma­lan ku­vi­na me olem­me luo­mis­ker­to­muk­sen mu­kaan ar­vok­kai­ta ja kau­nii­ta. Kuka voi ar­vos­tel­la ja sa­noa si­nul­le tai mi­nul­le, et­tä "olet ruma"? Ei­kö sil­loin puu­tu­ta Luo­jan te­ke­mi­siin.

Vii­saut­ta on ol­la ar­vi­oi­mat­ta toi­sen ih­mi­sen ul­kois­ta ole­mus­ta tai ol­la ver­tai­le­mat­ta toi­si­am­me. Vi­hois­sam­me voim­me sa­noa lä­him­mäi­sel­lem­me viil­tä­viä sa­no­ja. Vii­den­teen käs­kyyn liit­ty­en Jee­sus opet­taa vuo­ri­saar­nas­sa: ”Mut­ta minä sa­non teil­le: jo­kai­nen, joka on vi­hois­saan vel­jel­leen, on an­sain­nut oi­keu­den tuo­mi­on. Sa­moin jo­kai­nen, joka sa­noo vel­jel­leen: 'Sen­kin höl­mö', on an­sain­nut Suu­ren neu­vos­ton tuo­mi­on, ja se, joka sa­noo: 'Sinä hul­lu', on an­sain­nut hel­ve­tin tu­len.” (Matt. 5:22.)

Jee­sus tuli ih­mi­sek­si ja suos­tui kiu­sa­tuk­si, sik­si hän voi aut­taa ja ar­mah­taa – sekä kiu­sat­tu­ja et­tä kiu­saa­jia.

OlaviVallivaara
Olen juuri eläkkeelle jäänyt pappi. Pappina olen ollut kotimaakunnassani Etelä-Pohjanmaalla ja nyt jo vähän yli puolet elämästäni Keski-Suomessa. Keskisuomalaista ei minusta ole tullut, koska murteeni paljastaa syntyperäni. Näissäkin ”kiriotuksissa” se voi tulla esille. Koen, että ei näin ”köppääsellä” miehellä mitään "erikoosta" blogattavaa ole, mutta ”kiriootan” nyt siitä ilosta ja ihmettelystä, mitä olen saanut kokea. Minulle voi antaa palautetta sähköpostiini: olof.wallenberg@gmail.com.
OlaviVallivaara

Lestadiolainen

3.5.2020 6.30
OlaviVallivaara

Avioliitossa vai yksin eläen?

13.4.2020 6.05
OlaviVallivaara

Maailmanloppu

27.2.2020 6.10
OlaviVallivaara

Olenko pyhä?

1.2.2020 6.10
OlaviVallivaara

Tänään

10.1.2020 6.45
OlaviVallivaara

Kaunis juhla

22.11.2019 6.28
OlaviVallivaara

Ulkopuolisuudesta

24.9.2019 13.29
OlaviVallivaara

Hyvä ihminen

14.8.2019 6.52
OlaviVallivaara

Ihmeellinen yhteisö

19.7.2019 6.19
OlaviVallivaara

Muista minua

9.6.2019 6.33
OlaviVallivaara

Isänä ja kasvattajana

4.5.2019 6.00
OlaviVallivaara

Järki vai tunteet

25.3.2019 6.08
OlaviVallivaara

Muistot kantavat

26.2.2019 6.11
OlaviVallivaara

Tärkeysjärjestys

19.1.2019 6.59
OlaviVallivaara

Pimeys väsyttää – valo voimaannuttaa

17.12.2018 6.46
OlaviVallivaara

Onko avioero oikea ratkaisu?

27.11.2018 6.28
OlaviVallivaara

Pitäisikö ruokailutottumuksia muuttaa?

7.11.2018 6.42
OlaviVallivaara

Yksinäisyyden ongelma

30.9.2018 6.40
OlaviVallivaara

Hyvä olla

6.9.2018 6.31
OlaviVallivaara

Oloni oli kuin taivaassa

26.7.2018 6.41
OlaviVallivaara

Mukava reissu Taalainmaalle

20.6.2018 6.04
OlaviVallivaara

Lepo on lahjaa

1.5.2018 6.04
OlaviVallivaara

Korkeimman käres

9.4.2018 6.27
OlaviVallivaara

Osaanko kuunnella?

5.3.2018 6.41
OlaviVallivaara

Armon koulussa

2.2.2018 6.49
OlaviVallivaara

Pääsikö hän taivaaseen?

31.12.2017 6.57
OlaviVallivaara

Joulunviettoa ennen ja nyt

4.12.2017 6.32
OlaviVallivaara

Kohtuuden mitta

29.10.2017 6.53
OlaviVallivaara

Onko nimi enne?

29.9.2017 6.26
OlaviVallivaara

Painia ittensä kanssa

26.8.2017 6.51
OlaviVallivaara

Tuulet tuovat viestin

23.7.2017 6.02
OlaviVallivaara

”Rippiskouluhun vai Ylisehen maalaamaan?”

27.6.2017 6.50
OlaviVallivaara

Riisipuuroa ja mustikkavelliä

25.5.2017 6.34
16.6.2024

Jeesus sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’” Matt. 9:12–13

Viikon kysymys