Ku­lu­nee­na ke­vää­nä sain viet­tää mo­nien työ­vuo­sien jäl­keen "va­paa­ta" pää­si­äis­tä. Tun­tui tosi ih­meel­li­sel­tä. Etu­kä­teen mie­tin, et­tä saan­ko to­si­aan nuk­kua rau­has­sa ja har­ki­ta rau­has­sa, me­nen­kö kirk­koon.

Kris­ti­kun­nan suu­ret juh­lat, ku­ten pää­si­äi­nen ja jou­lu, ovat ai­na ol­leet mi­nul­le mie­lui­sia ai­ko­ja pal­vel­la pap­pi­na. On saa­nut val­mis­tau­tua teh­tä­vään ja ol­la ih­met­te­le­mäs­sä yhä uu­des­taan ja uu­des­taan Ju­ma­lan kaik­ki­val­tiut­ta ja rak­kaut­ta mei­tä ih­mi­siä koh­taan.

Ai­kuis­tu­neet lap­sem­me ovat ko­koon­tu­neet ai­na jou­lun ja pää­si­äi­sen ai­ka­na ko­tiim­me. Se on ol­lut iloi­nen asia. Yh­des­sä­o­lon ja hä­li­nän kes­kel­lä työ­teh­tä­vät ovat mo­nes­ti ol­leet mie­les­sä­ni ja vie­neet osan yh­tei­ses­tä ajas­ta. Vai­mo­ni on­kin jos­kus to­den­nut: ”Kyl­lä isä on läs­nä, mut­ta aja­tuk­set ovat työs­sä.” No, eh­kä­pä meil­le kai­kil­le jos­kus käy näin?

Kol­le­go­jen kans­sa on jos­kus poh­dit­tu, et­tä löy­tyy­kö kris­ti­nus­kon suu­ris­ta tee­mois­ta pu­hut­ta­vaa, kun niis­tä on jo niin pal­jon pu­hut­tu. On­nek­si ei ole tar­vin­nut ol­la oman voi­man ei­kä jär­jen va­ras­sa. Olen voi­nut luot­taa Ju­ma­lan lu­pauk­seen, et­tä hän an­taa sa­no­ja, jos niin hy­väk­si nä­kee.

Pää­si­äi­se­nä kä­vin pit­käs­tä ai­kaa naa­pu­ri­rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä pää­si­äis­seu­rois­sa. Tun­tui mu­ka­val­ta is­tua, ih­me­tel­lä ja iloi­ta. Pää­si­äi­sen evan­ke­liu­mi kai­kui sy­dä­meen saak­ka: mi­nä­kin saan ol­la vie­lä Ylös­nous­seen seu­ras­sa.

Seu­ra­pu­het­ta kuun­nel­les­sa­ni mie­lee­ni muis­tui se, kun en­sim­mäi­sen ker­ran olin Per­hon rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä seu­rois­sa. Se oli pian sen jäl­keen, kun muu­tim­me asu­maan Kyy­jär­vel­le eli run­saat 33 vuot­ta sit­ten. Pait­si et­tä kuu­lin siel­lä sil­loin­kin elä­vää Ju­ma­lan sa­naa, mi­nut pyy­det­tiin seu­ro­jen vä­li­a­jal­la syö­mään erää­seen ta­loon.

En ol­lut pal­ve­lu­teh­tä­väs­sä, mut­ta mi­nul­le ha­lut­tiin tar­jo­ta ruo­kaa ja vie­rai­lua ”ma­ta­las­sa ma­jas­sa”, niin kuin isän­tä lei­kil­li­ses­ti sa­noi. Emän­tä va­roit­te­li ja pa­hoit­te­li, et­tei muu­ta ruo­kaa ole tar­jo­ta kuin rii­si­puu­roa ja mus­tik­ka­vel­liä, mut­ta ruo­ka mais­tui hy­väl­tä. Syö­mi­sen lo­mas­sa emän­tä ja isän­tä ker­toi­vat us­kos­taan ja elä­mäs­tään yk­sin­ker­tai­ses­ti ja avoi­mes­ti. Tun­sin ole­va­ni op­pi­laan pai­kal­la kuun­nel­les­sa­ni elä­män­ko­ke­muk­ses­ta kum­pu­a­vaa us­ko­vais­ten ih­mis­ten sy­väl­lis­tä pu­het­ta.

Em­me syö­neet vain emän­nän keit­tä­mää rii­si­puu­roa ja mus­tik­ka­vel­liä. Saim­me sa­mal­la ruu­al­la mais­tel­la Tai­vaan Isän val­mis­ta­maa sie­lun ruo­kaa. Tun­nel­ma oli läm­min ja mie­leen­pai­nu­va. Usein mie­leen jää­kin tun­nel­ma. Har­voin muis­tam­me vuo­si­kym­men­ten ta­kaa seu­ra­pu­het­ta tai pu­hu­jaa. Nois­ta Per­hon seu­rois­ta on mie­lee­ni jää­nyt vain koh­taa­mi­se­ni tuon pa­ris­kun­nan kans­sa. Nuo ys­tä­vät ovat jo ajat sit­ten pääs­seet van­hurs­kas­ten le­poon.

Toi­von ker­ran vie­lä pää­se­vä­ni ruo­kai­le­maan näit­ten ys­tä­vien ja kaik­kien muit­ten­kin Ju­ma­lan las­ten kans­sa tai­vaan suu­res­sa ruo­ka­pöy­däs­sä. Siel­lä saa ko­kea täy­del­lis­tä iloa!