Ovi­kel­lo soi. Vil­kai­sen kel­loa, vä­hän yli yh­dek­sän.

– Kuka siel­lä nyt tä­hän ai­kaan voi ol­la, ih­met­te­len.

Me­nen kyl­py­huo­nee­seen ja rii­pai­sen sau­na­ta­kin yö­pu­ku­ni pääl­le. Ovi­kel­lo soi uu­des­taan, vaa­ti­vas­ti.

Kii­reh­din as­ke­lei­ta­ni ja sol­min hä­täi­ses­ti sau­na­ta­kin vyö­tä kiin­ni. Var­maan siel­lä on ta­lo­yh­ti­ön hal­li­tuk­sen pu­heen­joh­ta­ja. On­ko­han ve­si­las­ku­ni jää­nyt mak­sa­mat­ta?

Avaan oven. Por­tail­la sei­soo pie­ni poi­ka, ar­vi­ol­ta kol­me­vuo­ti­as. Ul­ko­va­lo va­lai­see it­kui­set kas­vot, lun­ta ti­pah­te­lee hil­jal­leen val­koi­sel­le pi­hal­le, puut pi­dät­tä­vät hen­gi­tys­tään.

– I-i-sä me-meni pois, poi­ka ni­kot­te­lee it­kun lo­mas­ta.

Olen ih­meis­sä­ni. Mis­tä poi­ka ti­pah­ti por­tail­le­ni?

– Min­ne isä meni, ky­syn.

– I-i-isä-sä me-meni, au-au­to, yh­hyy­yy.

Las­keu­dun pol­vil­le­ni po­jan eteen.

– No, älä­hän it­ke. Minä en saa sel­vää, mitä sinä sa­not. Ko­e­ta rau­hal­li­ses­ti sa­noa, min­ne isä meni. Kyl­lä asia sel­vi­ää, minä ko­e­tan tyyn­ny­tel­lä poi­kaa.

Piha on hil­jai­nen, au­tot sei­so­vat ka­tok­ses­sa. Yh­tään ih­mis­tä ei näy­tä ole­van liik­keel­lä. Ta­lois­ta lois­ta­vat jou­lu­va­lot.

– Odo­ta­han, minä puen pääl­le­ni. Läh­de­tään ot­ta­maan sel­vää, min­ne isä meni.

Pe­räy­dyn etei­seen ja alan ve­tää top­pa­hou­su­ja jal­kaa­ni. Poi­ka tu­lee pe­räs­sä­ni, al­kaa heit­tä­mään tak­kia pääl­tään. Ai­koo­ko hän jää­dä mi­nun luok­se­ni? Häm­men­nyn. Ste­re­ois­ta tul­vi­vat jou­lu­lau­lun sa­nat: Taas ai­ot jou­lu­vie­raak­se­ni ja saa­vut, Jee­sus, meil­le­kin. Jo­ta­kin su­rul­lis­ta hii­pii mie­lee­ni, jos­ta­kin kau­kaa.

*****

Kir­ja­hyl­lys­sä on kir­ja. Sen kan­net ovat vih­re­ät. Kir­jas­sa on muu­ta­ma ku­va­kin, mus­ta­val­koi­sia ku­ten sen ajan kir­jois­sa. Kir­ja kieh­too miel­tä­ni. Tai pi­kem­min­kin kir­jan yk­si kuva. Ha­lu­an unoh­taa ku­van.

Jos­kus ute­li­ai­suus käy yli­voi­mai­sek­si. Otan kir­jan kä­tee­ni. Se­lai­len sitä epä­var­moin ja jän­nit­ty­nein sor­min, kun­nes si­vut au­ke­a­vat oi­ke­al­ta koh­dal­ta. Tuos­sa se on! Kurk­kuu­ni nou­see tu­kah­dut­ta­va pala.

Ku­vas­sa on pie­ni tyt­tö, ki­ha­ra­tuk­kai­nen, ru­set­ti hiuk­sis­saan. Ty­töl­lä on val­koi­nen mek­ko. Kuin juh­liin me­nos­sa. Tyt­tö sei­soo lai­tu­ril­la yk­sin. It­kee. Tuu­li lii­kut­taa jär­ven aal­to­ja. Toi­nen nyrk­ki hie­rai­see sil­mää, toi­ses­sa roik­kuu nuk­ke. Hä­net on on jä­tet­ty. Min­ne äi­ti ja isä ovat men­neet? Hän­tä ei ole otet­tu mu­kaan. Ku­kaan ei kuu­le hä­nen it­ku­aan. Mi­nua al­kaa it­ket­tää.

******

– Minä lai­tan top­pa­hou­sut ja ta­kin pääl­le­ni, et­tä tar­ke­nen. Tu­lit­ko sinä jos­ta­kin asun­nos­ta täs­tä mei­dän pi­hal­ta?

Kat­son poi­kaa, näyt­täi­si­kö tämä tu­tul­ta. It­ku on tur­vot­ta­nut po­jan sil­miä, ja ne­näs­tä vuo­taa rä­kää. Ei, en ole näh­nyt poi­kaa ai­em­min.

Otan poi­kaa kä­des­tä, käsi on pie­ni ja luot­ta­vai­nen. As­tum­me pi­hal­le. Huo­maan erään asun­non edes­sä vie­raan au­ton.

– Tu­lit­ko sinä tuos­ta au­tos­ta? On­ko tuo au­to tei­dän, osoi­tan isoa tila-au­toa.

– Isä me-meni, meni, au-au­to.

Poi­ka al­kaa taas nyyh­kyt­tää. Mie­lee­ni tun­kee kau­his­tut­ta­va aja­tus. On­ko joku isä to­si­aan jät­tä­nyt tä­män pie­nen po­jan au­tos­taan ja aja­nut pois? Pi­tää­kö mi­nun soit­taa po­lii­sil­le? Mi­ten täl­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa toi­mi­taan? Läh­den­kö kier­te­le­mään po­jan kans­sa lä­his­töl­lä ja ko­e­tan ky­sel­lä hä­nel­tä, oli­si­ko jo­kin talo hä­nen ko­tin­sa? Olen vas­ta muut­ta­nut seu­dul­le, en­kä vie­lä tun­ne tä­män kul­man asuk­kai­ta.

– Oli­ko siel­lä au­tos­sa mui­ta kuin sinä ja si­nun isä­si?

– I-i-isä meni po-po-pois, saa poi­ka vain sa­not­tua hen­ke­ään ve­tä­en.

Olen tus­kai­sen epä­tie­toi­nen, mi­ten tämä asia sel­vi­te­tään. Mi­ten joku on voi­nut jät­tää näin pie­nen lap­sen yk­sin? Niin­kin voi ta­pah­tua, su­rul­lis­ta kyl­lä.

– Men­nään ky­sy­mään neu­voa tuos­ta asun­nos­ta, he var­maan­kin osaa­vat sa­noa, mis­sä isä on. Siel­lä on pie­niä lap­sia. He osaa­vat aut­taa mei­tä. älä hä­täi­le, kyl­lä isä löy­tyy.

Kyy­kis­tyn po­jan eteen. Etääl­lä kuu­luu ohi­me­ne­vän ju­nan su­hi­naa. Juna tu­lee jos­ta­kin, on mat­kal­la jon­ne­kin. Sen va­kaa, rai­teil­la py­sy­vä lii­ke tuo tur­val­li­suut­ta, kyy­dis­sä mat­kus­ta­jat ovat mie­let täyn­nä ki­hel­möi­vää odo­tus­ta.

*****

Yk­si, kak­si, kol­me. Las­ken ohi­a­ja­via au­to­ja. Au­tois­sa is­tuu äi­te­jä, isiä, lap­sia, nuo­ri­so­po­ru­koi­ta. Ta­kaik­ku­nat ovat muu­rau­tu­neet um­peen ta­va­ra­röyk­ki­öis­tä, ma­kuu­pus­se­ja, telt­to­ja, ui­ma­ren­kai­ta. Au­rin­ko pais­taa. Kuu­ma kau­pun­ki työn­tää luo­taan, as­falt­ti vie ja vil­voit­ta­vat ve­sis­töt odot­ta­vat. Kat­son oi­ke­al­le, va­sem­mal­le, pa­ko­kaa­sut tun­ke­vat ne­nää­ni. Vii­le­nee jo, kun vii­mei­set pe­rä­va­lot ki­pu­a­vat mäen pääl­le, ka­to­a­vat sen taak­se.

Mi­nä­kin ha­lu­ai­sin ol­la jos­sa­kin nois­ta au­tois­ta, mat­kal­la jon­ne­kin. Kään­nyn kan­noil­la­ni ja pa­laan ta­kai­sin ko­ti­pi­haan. Pu­na­kyl­ki­ras­tas lau­laa. On ju­han­nu­saat­to.

******

– Lai­te­taan tak­ki kiin­ni, et­tei si­nua pa­le­le. Mikä si­nun nimi on?

– Mi-Mii-ka.

– Ai Mii­ka. Mon­ta­ko vuot­ta sinä olet? Näy­tä vaik­ka sor­mil­la.

Kat­son poi­kaa lä­hel­tä. Hä­nel­lä on pipo pääs­sään ja siis­tit vaat­teet. Kas­vot ovat pyö­re­ät, sil­mis­sä kyy­nel­ten ta­ka­na pil­kah­taa kir­kas kat­se. Su­loi­nen pik­ku poi­ka. On hä­nes­tä pi­det­ty huol­ta. Mi­nun te­kee mie­li pu­ris­taa poi­ka sy­lii­ni.

– Soi­te­taan ovi­kel­loa. Si­nun isä­si on jo huo­les­tu­nut, mis­sä pik­ku-Mii­ka on. Hän var­mas­ti et­sii si­nua. Kyl­lä me isä löy­de­tään, ole­han huo­le­ti.

Ko­e­tan pu­hua va­kuut­ta­vas­ti, vaik­ka oma mie­le­ni on se­ka­sor­toi­nen. Mis­tä tämä poi­ka mei­dän pi­haan jou­tui? Mik­si juu­ri mi­nun ovel­le­ni? On­han täs­sä pi­has­sa mon­ta muu­ta­kin ovea.

Soi­tan ovi­kel­loa. Joku rap­laa luk­koa, ei mei­naa saa­da au­ki. Pit­kä, hoik­ka mies avaa oven. En ole hän­tä ai­em­min näh­nyt. Mie­hen ta­ka­na lois­ta­vat läm­pi­mäs­ti jou­lu­kuu­sen va­lot, kuu­luu las­ten ilois­ta me­kas­tus­ta. Ta­lon emän­tä hy­myi­lee taa­em­pa­na, vie­res­sä sei­so­va isän­tä on huo­les­tu­neen nä­köi­nen.

– Tie­dät­te­kö, mis­tä tämä pie­ni poi­ka on ko­toi­sin, ky­syn pit­käl­tä mie­hel­tä.

– Sekö he­rä­si. Juu­ri äs­ken kä­vin kat­so­mas­sa.

Mies ei kat­so mi­nua, ei poi­kaa, kat­soo au­to­aan, rap­laa avai­mi­aan.

– Siel­lä­hän Mii­ka on, sa­noo ta­lon isän­tä iloi­sen nä­köi­se­nä.

Sil­män­rä­päyk­ses­sä mi­nul­le sel­vi­ää. Poi­ka on nuk­ku­nut au­tos­sa, kun per­he on tul­lut ky­läi­le­mään. Ei lap­si ole voi­nut tie­tää, mi­hin van­hem­mat ovat men­neet.

– Löy­tyi­hän isä, sa­non huo­jen­tu­nee­na ja pu­ris­tan poi­kaa ol­ka­pääs­tä.

Pa­laan ko­tii­ni. Au­kai­sen oven läm­pi­mään etei­seen. Pa­pe­ri­kaih­ti­met ka­hah­ta­vat il­ma­vir­ras­sa. On hä­mä­rää. Kynt­te­li­kön kel­tais­ta va­loa häi­väh­tää tau­lun pin­nas­sa. La­sien­ke­li ik­ku­nas­sa lii­kah­taa vai­me­as­ti, kun kul­jen sen ohi. Mies­kuo­ro ker­taa lau­lun sä­et­tä: On maa­il­man teil­lä vain rau­hat­to­muus.

Ki­pe­ää ja mur­heel­lis­ta lii­kah­taa mie­les­sä­ni. Jou­set hy­väi­le­vät su­ru­a­ni, pi­a­non ke­ve­ät sä­ve­let kos­ket­ta­vat toi­voa. Jo­kin etäi­nen ta­ri­na al­kaa elä­mään mie­les­sä­ni. On­ko se jo­kin jou­lu­tun­nel­ma vai muis­to omas­ta lap­suu­des­ta­ni? Ek­sy­nees­tä lap­ses­ta ja kat­sees­ta, joka me­nee ohi.