Alkuvuosi on jatko-opintoihin hakemisen aikaa. Nuoret pohtivat ratkaisujaan ja laskevat pisteitä. Valintojen tekeminen voi ahdistaa, pelottaa ja tuoda epätietoisuutta. Haaveet jatko-opintopaikasta eivät aina toteudu ensimmäisellä, eivätkä vielä toisellakaan kerralla. Mutta sinnikäs yrittäminen voi tuoda toivotun tuloksen vaikkapa neljännellä kerralla. Sen olen lähipiirissäni nähnyt. Työssäni yläkoulun opinto-ohjaajana vuosittain toistuva hakemisen loppukiri on juuri nyt hektisimmillään ja herkimmillään. Työni takia myös olen erityisen kiinnostunut ihmisten urapoluista.
Moni kokee, että oma ammatinvalinta on ollut sattuman tulosta: tiettyyn tehtävään ei ole tähdännyt, mutta elämä on kuljettanut siihen. Myös itse ajattelin pitkään omasta urapolustani niin: kun en muualle päässyt. Nyt kuitenkin näen elämässäni johdonmukaisen polun tähän hetkeen, vaikka en päässyt ylioppilaaksi kirjoitettuani opiskelemaan niitä ammatteja, joista haaveilin. Koen, että peruskoulun opettajan tehtävistä juuri opon tehtävä on itselleni mielekkäin, vaikka se ei haaveammattini ollutkaan.
Myös työssäni suhtautumiseni ammatinvalintaan on vuosien mittaan muuttunut. Alkuvuosina ohjasin oppilaita jopa ammatinvalintapsykologin vastaanotolle. Silloin palvelua oli saatavana Utajärvellä, työpaikkakunnallani. Tätä mahdollisuutta ei ole enää vuosiin ollut, palvelu on karannut Ouluun saakka. Mutta en ole kokenut sille enää tarvettakaan.
Oppilaanohjauksessa filosofiakseni on muotoutunut vuosien kokemuksella ajatus, että ammatinvalinta on prosessi. Ei nuoren tarvitse tietääkään, mikä hänestä tulee isona. Kukaan ei ole ennustaja, joka näkee elämässään eteenpäin. Riittää, kun lähtee johonkin opiskelemaan ja suorittaa tutkinnon. Nykyinen koulutusjärjestelmä on rakennettu niin joustavaksi, että mikään valinta ei sulje periaatteessa nuorelta jatkokoulutuspolkuja. Entiset opinnot luetaan hyväksi, joten mikään loppuun opiskeltu ei mene hukkaan.
On hyvä, jos on joustava mieli katsoa, mitä elämä tuo eteen. Emmehän edes tiedä, mitä ammatteja tulevaisuudessa on. Itsellänikin on tästä kokemusta: Kun olin lukiossa, ei opinto-ohjaajan vakanssia vielä ollut edes olemassa. Vasta opettajan töitä peruskoulussa tehdessäni tapasin opettajainhuoneessa ensimmäisen opon.
Omaan työhistoriaani sisältyy vuosia, jolloin hain opiskelemaan muualle ja haaveilin toisenlaisista töistä. Toiveeni eivät toteutuneet. Uuvuin työhöni, olin pettynyt. Olin vuorotteluvapaalla, opintovapaalla ja osa-aikalisällä. Haaveilin eläkkeelle pääsemisestä. Kun pääsin tuon kivun ja uupumuksen ylitse, löysin uudelleen imun työhöni. Koulutyöhön on tullut paljon uutta ja innostavaa, kuten digitalisaatio. Aloin nähdä koulutyön niin mielekkäänä haasteena, että työskentelen vieläkin nuorten kanssa, vaikka saisin jäädä jo eläkkeelle.
Työ on ihmiselle usein puurtamista. Mielenkiintoiseenkin työhön voi kyllästyä. Jos et saa tehdä haavetyötäsi, voi elämä silti olla rikasta. Vapaa-ajalleen voi löytää jotakin, joka auttaa jaksamaan työelämässä.
R. Vance Peavy puhuu ohjausfilosofiassaan toivon ikkunasta. Ihmisen minäkuvaa voi vahvistaa niin, että hän oppii näkemään itsensä sitkeänä selviytyjänä. Jos uskot, että et osaa, et osaa. Jos uskot, että osaat, osaat.
Haluan avata tuota toivon ikkunaa. Jos tunnet ahdistusta ja tuskaa, mikä on oikea ammatti sinulle ja löydätkö valmistuttuasi edes työtä, luota Jumalaan. Vaikka haaveet ammatista ja työstä eivät juuri nyt toteudukaan, on kaikki mahdollista. Niin kuin vanha viisaus sanoo: jos yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Emme vain vielä näe, mitä näkymiä ovesta avautuu. Pettymystä saa kokea, mutta se lientyy aikanaan ja Jumala antaa meille ehkä parempaa kuin aavistammekaan.
Ajattelen, että Jumala johdattaa elämäämme ja ammatinvalintaamme, ne eivät ole sattumaa.
Lähde: Peavy, R. V. (2006): Sosiodynaamisen ohjauksen opas
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys