JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Oi, nii­tä ai­ko­ja!

3.11.2020 13.50

Juttua muokattu:

3.11. 13:46
2020110313463120201103135000

Tu­li­pa yh­täk­kiä mie­leen pie­ni, mi­tät­tö­män­kin tun­tui­nen het­ki nuo­ruu­des­ta­ni. Olin pa­ri­kymp­pi­nen ja jo sil­loin tun­nis­tin it­ses­sä­ni tie­tyn le­vot­to­muu­den, joka on säi­ly­nyt näi­hin päi­viin as­ti. “Mi­hin lä­het­täis?” ky­se­lin sil­loin ja ky­se­len yhä.

Sil­loi­nen ys­tä­vä­ni An­na-Kai­sa oli no­pe­as­ti hou­ku­tel­ta­vaa laa­tua. Hän oli ai­na val­mis muut­ta­maan ar­jen seik­kai­luk­si. Hel­poi­ten se on­nis­tui, kun läh­ti reis­suun. Sil­lä ker­ral­la läh­dim­me Kuo­pi­oon. Var­mas­ti oli haus­ka reis­su sa­vo­lais­ten let­ke­äs­sä seu­ras­sa, vaik­ken it­se reis­sus­ta muis­ta­kaan juu­ri mi­tään.

Muis­tan sen, mi­ten pa­luu­mat­kal­la huo­ma­sim­me yh­täk­kiä hir­ven, joka sei­soi tiel­lä. An­na-Kai­sa sai jar­ru­tet­tua, mut­ta pää­tim­me pu­hal­lel­la säi­käh­dys­tä het­ken ai­kaa le­väh­dys­pai­kal­la. Jut­te­lim­me sii­tä, et­tä täs­sä oli­si voi­nut käy­dä pa­has­ti, ja sii­tä, et­tä tä­mä­kin muis­tut­taa mei­tä, mi­ten tär­ke­ää on, et­tei ole syn­tiä tun­nol­la.

Kä­ve­lim­me kat­se­le­maan, mi­ten au­rin­gon­las­ku vär­jä­si kau­niis­ti jär­ven pin­taa. Vit­sai­lim­me ja nau­roim­me tois­tem­me ju­tuil­le. Seu­raam­me liit­tyi yl­lät­tä­en joku kes­ki-ikäi­nen nai­nen ja al­koi ju­tel­la. Hän huo­maut­ti sil­miem­me lois­ta­van ja huo­kai­li, et­tä oli­sin­pa mi­nä­kin vie­lä nuo­ri, pa­ri­kymp­pi­nen. “Oi, nii­tä ai­ko­ja!” hän lau­sui kai­hoi­sas­ti.

Mie­tim­me mat­kal­la, et­tä mi­tä­hän huo­kai­li­kaan. Olim­me toki on­nel­li­sia, mut­ta elim­me mie­les­täm­me ihan ta­val­lis­ta elä­mää. Mikä sii­nä ai­kui­suu­des­sa on sel­lais­ta, et­tä se saa huo­kai­le­maan nuo­ruut­ta?

“Oi, nii­tä ai­ko­ja!” huo­ma­sin huo­kai­le­va­ni mi­nä­kin muu­ta­ma viik­ko sit­ten. Al­ku­syk­sys­tä esi­koi­sem­me ky­se­li, mil­loin tu­len käy­mään hä­nen luo­naan Ro­va­nie­mel­lä. Vas­ta­sin tu­le­va­ni lop­pu­syk­syl­lä. Aloin kui­ten­kin suun­ni­tel­la sa­laa vie­rai­lua hä­nen luok­seen. Ky­se­lin hä­nen kämp­pik­sil­tään ja poi­ka­ys­tä­väl­tään mah­dol­lis­ta ai­ka­tau­lua vie­rai­lul­le. Oli jän­nit­tä­vää suun­ni­tel­la yl­lä­tys­tä. Pak­ka­sin in­nois­sa­ni ja pää­sin ihan sa­moi­hin fii­lik­siin kuin oli­sin ul­ko­mail­le läh­dös­sä.

Pe­ril­lä sain läm­pi­män vas­taa­no­ton ja ajat­te­lin, et­tä tai­sin mat­kus­taa vie­lä­kin kau­em­mas kuin ul­ko­mail­le. Oli kuin oli­sin mat­kus­ta­nut 20 vuo­den pää­hän, omaan nuo­ruu­tee­ni ja kämp­pi­sai­koi­hin. Ihan kuin oli­sin is­tu­nut omien nuo­ruu­sys­tä­vie­ni kans­sa pöy­dän ym­pä­ril­lä kynt­ti­län va­los­sa, ju­tel­lut ja nau­ra­nut. Niin iha­nia, vä­lit­tö­miä, us­ko­vai­sia nuo­ria!

Kul­taa­ko­han ai­ka muis­tot, mut­ta mi­nus­ta tun­tuu, et­tä sii­hen ai­kaan, kun olin nuo­ri, ei ol­lut huo­lia ei­kä juu­ri­kaan vel­vol­li­suuk­sia. Suu­rim­pia huo­li­a­ni tai­si ol­la lii­an iso nenä tai se, et­tä jos pu­nas­tun, niin hä­vi­ää­kö puna pian vai kes­tä­nee­kö koko il­ta­ky­län ajan? Tai jos­kus joku ruot­sin koe saat­toi stres­sa­ta, mut­ta unoh­din no­pe­as­ti ko­kee­seen lu­ke­mi­sen, jos tar­jol­la oli jo­tain haus­kem­paa, ku­ten ai­ka usein oli.

Muis­taak­se­ni is­tus­ke­lim­me il­lat pit­kät nots­kil­la, jut­te­lim­me, lau­loim­me ja nau­roim­me. Suo­ras­taan jou­ti­las­ta me­noa. Jou­ti­lai­suu­des­ta­ko lie kum­pu­si se, mil­lä luo­vuu­del­la suun­nit­te­lim­me eri­lai­sia jäy­niä. Ra­haa ei pal­jon ol­lut, ei­kä tar­vin­nut­kaan. Riit­ti, kun sai pi­det­tyä it­sen­sä hen­gis­sä, ja se ei ol­lut pal­jon se. Reis­su­ra­haa toki sen ver­ran, et­tä saat­toi jo­hon­kin sän­nä­tä, kun le­vot­to­muus is­ki.

Ro­va­nie­men reis­sun jäl­keen tun­tui hy­väl­tä pa­la­ta ar­keen ja vel­vol­li­suuk­siin. Mie­tin, mi­ten ri­kas­ta elä­mää saan­kaan viet­tää. Vaik­ka jou­ti­las­ta ei ole ol­len­kaan. Huo­le­ton­ta on het­kit­täin – ai­na sil­loin, kun muis­taa an­taa huo­let omil­ta nis­koil­ta Tai­vaan Isän taa­kak­si.

On tosi mu­ka­vaa ja mie­len­kiin­tois­ta saa­da tu­tus­tua omil­le ai­kuis­tu­vil­le nuo­ril­le tär­kei­siin ih­mi­siin. On jän­nää saa­da uu­sia tut­tu­ja myös hei­dän van­hem­mis­taan. On mu­ka­vaa vä­lil­lä pääs­tä elä­mään nuor­ten maa­il­maa omien las­ten ja hei­dän ka­ve­rei­den­sa var­jol­la. Is­tah­taa sit­ten kei­nu­tuo­liin ja huo­kail­la: “Oi, nii­tä ai­ko­ja!”

VirpiMäkinen
Minulla on keltainen keinutuoli. Se on minun ensimmäinen omilla rahoilla hankkimani huonekalu. Ostin sen vanhojen tavaroiden liikkeestä Pattijoelta, josta olen kotoisin. Se on kulkenut mukanani ensin Ouluun ja siellä moneen eri asuntoon. Sitten se muutti kanssamme Kuortaneelle ja sieltä Seinäjoelle, jossa nyt asumme. Istun siinä ihmettelemässä elämää maalaten, kirjoittaen tai vielä tärkeämpää: lapsiamme sylitellen. Voit kirjoittaa minulle: virpi@keltainenkeinutuoli.fi
26.1.2021

Her­ra puo­lus­taa kan­saan­sa, hän sää­lii pal­ve­li­joi­taan, kun hän nä­kee, et­tei heil­lä enää ole voi­maa, et­tä he ovat uu­pu­nei­ta, niin suu­ret kuin pie­net. 5. Moos. 32:36

Viikon kysymys