Eläkeläisen elämässä on se ikävä puoli, että enää ei ole lomia. Simuloimme vaimoni kanssa lomaa, kun vierailimme äskettäin Ruotsissa. Ihan oikealta se tuntui, varsinkin kun jälkeenpäin väsytti.
Ruotsi on meille erityinen ja varsinkin sen pääkaupunki Tukholma. Olemme nimittäin rakastuneet siellä.
Olin saanut ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen vuonna 1974 setäni suhteiden avulla kesätyöpaikan eräässä pneumatiikka- ja hydrauliikka-alan tehtaassa älvsjössä, joka on yksi Tukholman eteläisistä kaupunginosista.
Olin tullut ulkomaille, joten minun oli mentävä verollepantavaksi. Se tapahtui Skattehusissa eli Verotalossa. Kiinnitin huomioni joukkoon suomalaistyttöjä, jotka olivat samoilla asioilla.
Minulla ei ollut morsianta noihin aikoihin, mutta kohta alkoi tapahtua.
Kun aloin käydä paikallisissa seuroissa, tapasin muita suomalaisia kesätyöläisiä. Kuinka ollakaan, tapasin myös Skattehusin tytöt, kolme oululaista sisarusta ja yksi lappeenrantalaistaustainen. Me suomalaiset kesäduunarit kotouduimme hyvin, tai oikeastaan huonosti, koska aloimme viettää vapaa-aikaa yhdessä. Onneksi työpaikassani ei ollut juuri suomalaisia, joten sain siellä harjoitella ruotsin kieltä.
Tukholma teki vaikutuksen. Tunnelbanalla tuntui pääsevän melkein mihin vain. Tuntui, että olimme suurkaupungissa.
Asuin serkkuni kanssa älvsjössä. Kerran olimme lähdössä tapaamaan skattehusilaisia, jotka asuivat Södermalmilla Ungdomshemmet-nimisessä asuntolassa. Tiesin, että eräällä tytöistä oli nimipäivä. Ajattelin, että on asianmukaista muistaa päivänsankaria jollakin tavoin. Sain serkkuni kimppaan ja ostimme kukkia.
Kävi ilmi, että Södermalmissa ei erityisemmin juhlittu päivänsankaria. Kukkapuskamme taisi muuttua aiottua painavammaksi viestiksi. Tosin alitajunnallani saattoi olla osuutta asiaan.
Kun kuljimme sinä kesänä joukolla, aloimme hakeutua toistemme seuraan kukitetun skattehusilaisen kanssa. Jotenkin vain huomasimme kulkevamme joukossa rinnakkain. Myöhemmin kuljimme kaksistaankin kaupungilla. Suhteemme tuntui kaveruudelta.
Kun sitten koitti aika palata Suomeen, soitin kotiin ja kerroin, että tulemme silloin ja silloin sinne ja sinne. Ketkä me, kysyi äitini.
Seuraavan talven aikana jouduin miettimään pitkään suhdettani tyttöystävääni. Onko tämä sitä oikeata? Hänen äitinsä esitti jossakin vaiheessa, että jos kirkkoa tarvitaan kesällä, se olisi syytä varata. Jotenkin sitten tuntui, ettei ole aihetta lopettaa seurustelua.
Meidät vihittiin seuraavana keväänä Oulun tuomiokirkossa.
Olimme seurustelleet vajaan vuoden, hän asui Helsingissä ja minä Turussa. Emme tunteneet toisiamme kovinkaan syvällisesti. Ehkä tutustuminen ei onnistukaan kuin perheen perustamisella. Uskoimme useimpien nuorien parien tapaan olevamme jotenkin erityisen sopivat toisillemme. Saimme lapsia. Aina ei ole ollut helppoa, mutta yhteinen pohja on kantanut näihin päiviin. Miten voikaan olla niin, että kaksi puolituntematonta löytää toisistaan niin paljon yhdistäviä asioita?
Johdatusta sen on täytynyt olla.
Nyt 43 yhteisen vuoden jälkeen vierailimme taas kerran länsinaapurissamme. Matkamme kohteina olivat örebron seutu, Uppsala ja Sigtuna, joissa tutustuimme meitä molempia kiinnostaviin historiallisiin kohteisiin.
Matkamme alkoi ja päättyi Ruotsin puolella Tukholmassa, rakkautemme kaupungissa. Tämänkertaiset vierailut tapahtuivat ohimennen. Saimme tutustua lähinnä Tukholman valtavaan maanalaiseen tieverkostoon, jota pitkin harhailimme tullessamme ulos kaupungista ja palatessa etsiessämme viimeistä yösijaamme.
Voisimme joskus taas vierailla paikoissa, jotka ovat tuttuja vuosikymmenten takaa. Sergelin torin olemme nähneetkin. Aika samalta se viimeksi näytti. Siellä ei kuitenkaan eräs Maria enää laula hengellisiä lauluja eikä säestä itseään urkuharmoonilla kuten kauan sitten.
Ruotsi on mukava maa. Sieltä voi löytää vaimonkin.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys