Kävin äskettäin seuraamassa Puolustusvoimat 100 -juhlavuoteen liittyvää taistelunäytöstä Turun Patterihaassa. Kuten arvata saattaa, sain kokea huumaavaa meteliä ja aggressiivisen näköisiä tapahtumia.
Tilanteet olivat lavastettuja, mutta niidenkin perusteella ymmärtää, ettei tositoimiin haluaisi joutua. Jos isänmaa olisi uhattuna, ei kuitenkaan olisi kysymys yksilöiden haluista.
Minä suoritin asevelvollisuuteni noin 40 vuotta sitten pitkän kaavan mukaan, mikä merkitsee sitä, että sotatilanteessa olisin joutunut vastuunalaisiin tehtäviin. Ikäni vuoksi en ole enää edes reservissä. Jos tilanne vaatisi, haluaisin kuitenkin tehdä edes jotain vaatimatonta isänmaan puolustamiseksi.
En pidä itseäni militaristisena, mutta koen antamani sotilasvalan ja vastuuni velvoittavan minua. Isänmaan puolustamiseen velvoittaa sekin, että isoisäni kaatui sodassa.
Minä en tiedä, olisiko minusta ollut tositilanteessa mihinkään, vaikka menestyinkin ampumiskoulutuksessa. Tuntuu mahdottomalta arvioida, olisinko pystynyt voittamaan pelkoni ja toimimaan niin kuin minun olisi oletettu toimivan, jos kutsu olisi kuulunut. Olisinko jopa menettänyt hermoni ja karannut? Vain kokenut voi tietää.
Ihmisen tietoinen tappaminen tuntuu sotatilanteessakin ihmisyyden vastaiselta teolta. Jos tappaisin toisen ihmisen, riistäisin häneltä elämän. Hirveä ajatus. Ja mitä kaikkea surua ja ahdinkoa siitä seuraisi hänen läheisilleen.
Eräs veteraani sanoi oppineensa pian olemaan ajattelematta vastustajan kohtaloa, kun taistelut olivat alkaneet. Ilmeisesti itsesuojeluvaistokin pakottaa toimimaan? Ihminen luultavasti jotenkin kylmettyy pysyäkseen koossa. Onnekseni en ole joutunut mittaamaan itseäni sodan kaltaisissa hirvittävissä oloissa.
Jos sota syttyisi ja olisin nuorempi, minun olisi pantava ristiriitaiset tuntemukseni taka-alalle ja mukauduttava isänmaan tarpeisiin. Niin ovat veteraanitkin aikoinaan tehneet. Isoisäni joutui lähtemään palvelukseen ja jättämään perheensä, kun talvisota syttyi. Hän ei ehtinyt kokea aseiden vaikenemista. Uskon, että sota oli hänellekin kärsimystä ja että hän teki siitä huolimatta tavallisen rivimiehenä parhaansa täyttääkseen velvollisuutensa.
Sodan kaltaisessa kriisissä motiivit joutuvat ristiriitaan. En haluaisi tappaa, mutta haluaisin puolustaa isänmaatani. Perimmäinen velvollisuuteni olisi rakentaa rauhaa, mutta tilanteesta johtuva velvollisuuteni olisi yrittää estää vihollista tekemästä pahaa läheisilleni sekä maanmiehilleni että -naisilleni. Hätätilanteessa jälkimmäiset motiivit olisivat vahvempia.
Olen kiitollinen siitä, että maamme pyrkii toimimaan aktiivisesti rauhan puolesta. Arvostan myös sitä, että samalla varaudutaan pahimpaan.
Luoja on suonut maallemme vuosikymmenten mittaisen rauhanajan, johon me kaikki sodan jälkeen syntyneet – nuoremmat ja vanhemmat – olemme saaneet syntyä. Voiko tästä kyllin kiittää. Isänsä menettänyt äitini ja kotiseutunsa Karjalan menettänyt isänikin saivat alkaa muiden sodan kokeneiden kanssa rakentaa tätä maata.
Voimme rukoilla oman valtiomme ja muiden maiden päämiehille viisautta toimia niin, että sodat lakkaisivat ja että Suomi ei koskaan joutuisi sotaan. Viisautta voimme rukoilla myös itsellemme omille pienille vartiopaikoillemme.
Sekä sota että rauha velvoittavat meitä kaikkia.
Taivaallinen Isä, varjele isänmaatamme myös tulevaisuudessa.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys