JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Eräs hääpäivä

4.7.2016 6.18

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160704061800

Olin kir­joit­ta­nut keit­ti­ön sei­nä­ka­len­te­riin hää­päi­vän koh­dal­le ison sy­dä­men, A sy­dän M ja vie­lä, et­tä 16v. Sitä sit­ten päi­vä­nä jos toi­se­na luin mui­den mer­kin­tö­jen ohes­sa. Puo­li­so­ni­kin ta­va­si neu­vo­laa, synt­tä­riä, es­ka­riin tu­tus­tu­mis­ta – ja sen hää­päi­vän­kin.

Mai­nit­sin, et­tä yk­si meno sat­tuu juu­ri hää­päi­väl­le. Ja et­tä su­vi­seu­ra­tal­koot on päi­vä sen jäl­keen. Kun hää­päi­vään oli enää muu­ta­ma päi­vä, vi­ri­tin kes­kus­te­lun, mi­ten ai­ka on ku­lu­nut no­pe­aa. Ol­laan nai­mi­sis­sa­kin ol­tu jo use­am­pi vuo­si.

Koit­ti Se päi­vä. Sain aa­mul­la vies­tin. Ys­tä­vä on­nit­te­li hää­päi­väs­tä. Ilah­duin. Mi­ten muis­ti­kin! Heti aa­mu­pa­lan jäl­keen lai­toin puo­li­sol­le­ni vies­til­lä ku­van hää­ku­vas­tam­me, mis­sä niin on­nel­li­si­na kat­som­me toi­si­am­me. Teks­tik­si kir­joi­tin, et­tä On­nek­si mi­nul­la on Si­nut!

Pit­kin päi­vää kes­ken tou­hu­je­ni kur­kin pu­he­li­meen, joko puo­li­so vas­tai­si. Vies­ti­merk­kiä ei nä­ky­nyt. Ha­lu­aa var­maan yl­lät­tää, mie­tin. Ilois­sa­ni lai­toin ruo­kaa, et­tä oli­si val­mis­ta, kun mie­he­ni tu­lee töis­tä. Jää­kaa­pis­sa oli iso kim­pa­le täy­te­kak­kua. Sitä oli jää­nyt poi­kam­me edel­lis­päi­vän synt­tä­reil­tä. Sii­tä ajat­te­lin sit­ten sii­vut si­pas­ta jäl­ki­ruu­ak­si, oli­si vä­hän juh­lan tun­tua.

Työ­au­to kaar­si pi­haan. Häm­men­sin ruo­kaa ja odo­tin hel­lan edes­sä, mil­loin tun­nen tu­tut kä­det ym­pä­ril­lä­ni. Kuu­lui pus­sin ra­pi­naa. Kuk­kia?! Kään­nyin kat­so­maan. Ra­pi­na kuu­lui­kin kaup­pa­kas­sis­ta, joka oli tä­pö­täyn­nä lei­pää. Puo­li­so las­ki kas­sin hal­ko­laa­ti­kon kan­nel­le ja is­tah­ti sy­vään huo­kais­ten kei­nu­tuo­liin. Ky­syin vä­hän kuin ohi­men­nen, oli­ko hän käy­nyt muus­sa­kin kuin lei­pä­kau­pas­sa.

– En jak­sa­nut, mies vas­ta­si.

En enää malt­ta­nut odot­taa, vaan ky­syin, oli­ko hän saa­nut vies­ti­ni. Oli saa­nut. Ker­roin, et­tä olin vä­hän odo­tel­lut vas­taus­ta.

– En ke­ren­nyt, oli niin kii­re, puo­li­so vas­ta­si.

– Ke­ren­nyt? Ei­hän sii­hen mene mi­nuut­ti­a­kaan. Jos vaik­ka yh­den sy­dä­men lä­het­tää.

Mies kai­voi pu­he­li­men tas­kus­taan ja sa­noi hel­läs­ti, et­tä olet oi­kein ku­van­kin lä­het­tä­nyt.

Pu­he­lin il­moit­ti vies­tin saa­pu­neek­si. Täl­lä ker­taa sy­dä­met ja kel­tai­set pal­lo­naa­mat ei­vät jak­sa­neet ilah­dut­taa. Ajat­te­lin, et­tä ei­hän ko­to­na enää tar­vi vies­tiä, sen voi sa­no­a­kin. Oli hyvä läh­teä het­kek­si ta­ka­por­tail­le is­tu­maan.

Sää oli kuin häis­säm­me. Au­rin­koa, rai­kas tuu­li ja koi­vuis­sa pie­net leh­det. Kat­se­lin koi­vi­kon lo­mit­se nä­ky­vää jo­kea ja kuun­te­lin ke­sä­lin­tu­jen lau­lua. Sitä oli met­sä täyn­nä. Mie­tin, et­tä täs­sä oli­si mu­ka­va is­tah­taa kah­den­kin. Kis­sa hii­pi luok­se­ni ja hyr­rä­si kyl­kee­ni. Tuo se sen­tään osoit­taa hel­lyyt­tä, ajat­te­lin.

Ruu­an jäl­keen mie­he­ni meni jää­kaa­pil­le. Leik­ka­si pa­lan kak­kua. Odo­tin, et­tä var­maan leik­kaa mi­nul­le­kin pie­nen sii­vun. On­han se näin­kin mu­ka­va, juh­laa ar­jes­sa. Mut­ta puo­li­so leik­ka­si vain it­sel­leen ja hörp­pi rau­has­sa kah­vi­aan. Ajat­te­lee var­maan, et­ten ha­lua kak­kua, kun mun pi­tää noi­ta so­ke­rei­ta­kin tark­kail­la, se­li­tin mie­les­sä it­sel­le­ni.

Sit­ten is­ki vä­sy­mys. Sa­nat­kin oli­vat vä­sy­neet. Köl­läh­din vuo­teel­lem­me. Lap­set leik­ki­vät olo­huo­nees­sa. Kah­vin­sa juo­tu­aan puo­li­so köl­läh­ti vie­ree­ni. Hil­jai­suus.Tun­sin kä­den, joka si­lit­ti pää­la­ke­a­ni. Mies on teh­nyt pal­jon töi­tä, ajat­te­lin, se­kin on var­maan mo­nes­ta vä­säh­tä­nyt.

– Ei­hän sitä mi­tään eri­tyis­tä ois tar­vin­nut, aloi­tin jut­te­lun. Vaik­ka kyl­lä mie sii­tä pus­sin ra­pi­nas­ta luu­lin, et­tä jos­ko kuk­kia olit. Mut­ta se­hän oli oi­ke­as­taan enem­män kuin kuk­ka­kimp­pu, kun on per­heel­le lei­pää.

Mie­he­ni kat­soi ih­meis­sään, mut­ta ei sa­no­nut mi­tään. Jat­koin sii­tä, mi­ten mie­het ja nai­set tai­ta­vat to­si­aan ol­la eri­lai­sia, nai­set saat­ta­vat kai­va­ta vä­hän enem­män ro­man­tiik­kaa. Mies kuun­te­li hil­jaa. Sitä kui­ten­kin ker­roin miet­ti­vä­ni, et­tä voi­ko töis­sä ol­la niin kii­re, et­tei vaik­ka ruo­ka­tau­ol­la eh­ti­nyt yh­tä pien­tä vies­tiä lä­het­tää hää­päi­vän kun­ni­ak­si. Sil­loin mie­he­ni il­me ve­näh­ti ja hän pa­rah­ti:

– Minä uno­hin koko hää­päi­vän!

Oli mi­nun vuo­ro­ni kat­soa ih­meis­sä­ni.

– Nyt­kö vas­ta muis­tit, kun mai­nit­sin.

– No niin, kyl­lä har­mit­taa. Mies oli oi­ke­as­ti pa­hoil­laan.

Mi­nua ei har­mit­ta­nut. Päin vas­toin, al­koi nau­rat­taa.

– Et­kö sie sii­tä hää­ku­vas­ta ta­jun­nut.

– No ei tul­lut ol­len­kaan mie­leen.

– Et kai sie voi­nut aja­tel­la, et­tä mie vaan jos­sain hel­lyy­den­puus­kas­sa lä­he­tän sul­le vies­til­lä mei­dän hää­ku­van.

– Saat­tai­sit sie sel­lais­ta­kin tehä.

Sit­ten me nau­ret­tiin mo­lem­mat.

Unoh­ta­mi­nen oli help­po ym­mär­tää. Mie­li oli ke­vyt, kun ym­mär­sin, et­tei toi­nen ol­lut­kaan vä­lin­pi­tä­mä­tön. Sen­kin ym­mär­sin, ei­kä se tain­nut ol­la en­sim­mäi­nen ker­ta, et­tä jos jo­ta­kin miet­tii ja haa­vei­lee, se kan­nat­taa sa­noa mie­hel­le suo­raan. Voi sitä sil­ti jät­tää yl­lä­tyk­sil­le­kin ti­laa.

AnnaVirtanen
Kemijokivarsi, pieni vireä kylä, kotikoivikko ja punainen tupa. Täällä elän. Lähellä lapsiani ja puolisoani, lähellä ystäviä, keskellä elämän syvimpiä ääniä. Viisi lasta herätän aamuisin koulutaipaleelle ja kaksi pienempää on kanssani kotosalla. Puuhella lämpenee, puuro hautuu. Päivät täyttyvät lasten äänistä ja kotiäidin arkiaskelista. Kirjoitan lasten oivalluksista, ihmiselosta ja kohtaamisista. Voit lähettää minulle palautetta osoitteeseen virtanen_anna@suomi24.fi.
2.3.2024

Hyvä ja oikeamielinen on Herra, hän neuvoo syntisille tien. Ps. 25:8

Viikon kysymys