Olenkohan mie vähän mökittynyt pienellä kylällä asuessani? Kauppakeskusten käytävillä oloni on jotenkin epätodellinen, pöllämystynyt. Kerran minulta kysyttiin, kuinka monesti viikossa käyn kaupungilla. En kehannu aivan suoraan vastata, miten harvoin käyn, niin sanoin, että en joka viikko.
Kuljen pienemmälle kadulle, vanhojen kirjojen liikkeeseen. Sen tunnelmassa on mukava olla. Siellä tuoksuvat tarinat ja sadut.
Teen jouluostoksia ja huomaan etsiväni jotain tuttua, maanläheistä. Sitten istahan reppuni kanssa ostoskeskuksen penkille. Oottelen samalla kylällä asuvaa ystävääni. Hän on töissä kirjastossa, olen tullut aamulla hänen kyytissään kaupunkiin. On mieluista ajatella yhteistä kotimatkaa, ehtii taas rauhassa raatailla.
Seuraan ihimisten kulukemisia. Vieressäni istuu vanhempi nainen villakangastakissaan. Hänkin näyttää kahtelevan ihimisvilinää. Mietin, sanosinko hälle jotain. Mitä jos hän haluaa olla rauhassa?
Istun hilijaa. Vilkasen uuestaan. Vaikuttaa ystävälliseltä ja – hänellä on sylissään ruislimppu. Harmaatukkanen mummo ja tuore ruisleipä. Tuttua, maanläheistä. Enää en mieti.
– On palijon väkeä, aloitan.
Keskustelumme polveilee lasten joululahajoista ja lukemisesta venäläisiin ostajiin ja ulukomaan uutisiin. Siihen, millon kumpainenkin on tullu Rovaniemelle ja miksi. Missä hän eli ennen sitä, missä minä. Hän kertoo edesmenneestä äidistään ja minä isästäni, jonka kuolinpaikka on pohjoisessa lähellä naisen lapsuusmaisemia. Oomme nähneet samoja tuntureita.
Kerron aikovani teelle. Hän on käynyt suklaapuodissa ja suosittelee sitä minulle.
– Käyn vielä ostamassa sieltä kotiin muutaman joulutortun. Tule, voin näyttää sinulle sen paikan!
Kuljemme vieretysten vielä jutellen. Toistemme nimiä me ei tiietä, kun eihän niitä ruukata kysyä.
Kahvilassa on lämpöisää. Vitriinistä löytyy paljon käsintehtyjä suklaita. Nainen tekee ostoksensa. Ennen lähtöään hän kääntyy minua kohti ja ojentaa pienen rasian.
– Ostin tämän sinulle.
Minulle! Hämmästyn ja ilahtuneena halaan häntä. Nainen halaa takaisin ja toivottaa hyvää joulua. Hän kääntyy pikaisesti ovelle, ja näen, että hän on liikuttunut. Minäkin olen. Ovi käy, ja hän on mennyt.
Kotona kerron tädistä, joka istui ostoskeskuksen penkillä ruisleipä sylissään. Kerron, miten hän lahjotti minulle lämmintä joulumieltä. Ehkä emme enää tapaa. Muistan hänet silti.
Illalla, kun lapset nukkuvat, keitän teetä. Istun keittiön pöydän ääreen puolisoni kans. Tee höyryää. Pienestä rasiasta löytyy kaksi vaaleanpunasta suklaasydäntä.
Hiljaa mielessäni kiitän tästä tuntemattoman ihimisen kohtaamisesta ja toivon, että hänellä olisi valoisa joulu, taivaallisen Valoisa.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys