Siitä on aikaa. Poika, silloin kolmevuotias, katsoi pitkään keittiön kelloa ja tuumi: "Jumala se noita viisareitaki liikuttelee." "Ei, kun kellossa on paristot, joissa on energiaa. Se energia saa viisarit liikkumaan", oli kerkeäväinen vastaukseni, jota kaduin saman tien. Pitikö yrittää olla niin järkevä. Lapsihan oli liki totuutta.
Poika jatkoi kellon katsomista ja pohdintaansa: "Niin ja sen energian sinne paristoihin on laittanut Jumala." Lapsen usko, vankkumaton.
Viisarit liikkuvat. Aika kuluu, juoksee, rientää, matelee. Ajat vaihtuvat. Lapset kilpailevat, kuka saa kääntää kalenterin sivun kuukauden vaihtuessa uudeksi. Miten muistavatkin, kuka sai viimeksi kääntää! Kohti uusia päiviä on lapsen mieli. Itsestä tuntuu välillä, että kunpa voisi palata johonkin hetkeen uudestaan. Pitää pieniä lähellään kauemmin. Tehdä ehkä jotain toisin.
Joskus kyllä olen huokaissut, että kasvaisivatpa lapset nopeammin ohi uhmikset, murrosiät ja änkyrät. Silloin olen ajatellut, että tätä hässäkkää on ihan riittämiin, eivätkö viisarit osoita koskaan lepoaikaa.
On myös hetkiä, jolloin tuntuu, että aika pysähtyy. Kun kuulee jotain odottamatonta. Tai vaikka kun istuu rauhassa rannalla, ja saa katsoa tyyntä järvimaisemaa tai auringon valoa vaaran rinteellä.
"Et ihminen huomista tunne. Joka hetki häipyy pois..." Tellervo Tiirikaisen runo on ollut mielessäni. Emme tiedä huomisesta. Minkä aika on silloin? Kuka on kanssamme, tai olenko mie vielä täällä? Tänään meiltä kysytään vain yhtä.
Aika aikaansa kutakin, sanotaan. On aika ilon ja aika surun. On aika työlle ja aika levolle. Syntyä, kuolla. Raamattuun on kirjoitettu turvallisesti, miten kaikella on määräaikansa, joka hetkellä taivaan alla. Jumalan aika. Oma mieli haluaa välillä tietää paremmin, ehkä etukäteenkin, mitä on ja miksi. Silti ei ymmärrä kaiken tarkoitusta. Ehkä välähdyksittäin sen, että taivasta varten minuakin kasvatetaan.
Huomaan, että olen kirjottanut melko usein surusta. Toivottavasti myös valo on välittynyt teksteistäni. Vuosia sitten sain kirjoittavalta ystävältäni neuvon: "Kirjoita, mitä sydän käskee." Niin olen yrittänyt. Monesti aihe on sellainen, jota itse opettelen ymmärtämään.
Nyt on aika kiittää sinua, lukija. Kiitos tästä yhteisestä blogimatkasta! Kiitos sinulle, joka olet jaksanut kirjoittaa tai sanoa palautetta, rohkaissut minua. On haikea mieli, mutta myös tuntuu, että on minun aikani jättää blogistin tehtävä ja antaa tilaa uudelle. Myös uusille kirjoittajille.
Meidän perheessä on pian syntymän aika. Kun tämä blogiteksti ilmestyy, sylissäni saattaa jo olla pieni vauva. Tämän ajatteleminen saa mielen syvästi hiljaiseksi, ihmettelemään. Syntymän aika. Se sisältää niin paljon. Se saa isonkin pieneksi, painautumaan lähemmäs ihmeen antajaa. Ja perheessä lähelle toisiamme.
Eräs lapsemme sanominen on jäänyt aivan sydämen viereen. Poika sanoi sen silloin, kun kuuli, että hänelle on syntynyt pikkusisko: "Vauva pitäisi kääriä lempeään peittoon." Miten totta. Tätä aikaa miettiessä, kuin myös menneitä, sen ymmärtää – kaikki maailman lapset pitäisi kääriä lempeään peittoon, ympäröidä rakkaudella. Etteivät viima ja kylmä satuttaisi. Satuttavathan ne, semmoistakin on elämä. Siksi tarvimme lempeää peittoa. Sinä ja minäkin.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys