Vuo­sia sit­ten olin ope­kou­lun ope­tus­har­joit­te­lus­sa. Pik­ku­kou­lu­lai­nen ker­toi aa­mul­la en­nen tun­nin al­kua su­rul­li­ses­ta ta­pah­tu­mas­ta, joka oli koh­dan­nut hä­nen serk­kun­sa per­het­tä. Luo­kan oma opet­ta­ja sa­noi, et­tä he jut­te­le­vat asi­as­ta vii­mei­sel­lä tun­nil­la.

Mi­nun tun­ti­ni al­koi. Ai­hee­na oli Raa­ma­tun kas­vit. Op­pi­laat piir­si­vät ja vä­rit­ti­vät va­lit­se­mi­aan kas­ve­ja. Poi­ka, joka oli ker­to­nut su­rul­li­sen uu­ti­sen, oli le­vo­ton. Lo­pul­ta hän al­koi piir­tää. Lap­si piir­si puun, jon­ka hän vä­rit­ti mus­tak­si. Piir­tä­es­sään hän lau­loi use­aan ker­taan op­pi­maan­sa lau­lun­koh­taa: An­na mul­le täh­ti­tai­vas, an­na valo pi­me­ään.

Muis­tan, kun olin suu­rin piir­tein sa­ma­ni­käi­nen kuin tuo lau­la­va poi­ka. Sei­soin luok­ka­ka­ve­ri­ni kans­sa hä­nen van­hem­pien­sa ma­kuu­huo­nees­sa. Hän ha­lu­si näyt­tää ku­van äi­dis­tään, joka oli kuol­lut joi­ta­kin viik­ko­ja ai­em­min. Kuva oli yö­pöy­däl­lä. Mi­nus­ta tun­tui, et­tä huo­neen il­ma oli su­rus­ta ras­kas.

Noin vuo­si tuos­ta het­kes­tä eteen­päin olim­me toi­sen luok­ka­ka­ve­rin kans­sa las­ke­mas­sa mi­ni­suk­sil­la mä­keä ju­na­ra­dan ylit­tä­vän sil­lan ku­pees­sa. Hy­pim­me hyp­py­ris­tä.

– Mei­dän äi­ti on len­tä­nyt näin pit­käs­ti, luok­ka­ka­ve­ri­ni ker­toi ja näyt­ti koh­dan, mis­sä hä­nen äi­tin­sä oli jou­tu­nut ohi­a­ja­van lin­ja-au­ton töy­täi­se­mäk­si.

On­net­to­muu­den seu­rauk­se­na tä­mä­kin luok­ka­ka­ve­ri eli kou­lu­lai­sen ar­ke­aan il­man äi­tiä.

* * *

Tä­män­ker­tai­seen blo­gi­teks­tii­ni olin kir­joit­ta­nut eri­lai­sen lo­pun. Al­ku oli sama. Ai­oin kir­joit­taa lap­sen su­rus­ta ja sii­tä, mi­ten haa­voit­tu­vai­nen lap­si on, mi­ten hän tar­vit­see tur­val­lis­ta ai­kuis­ta. Ajat­te­len yhä niin, mut­ta en kir­joit­ta­es­sa­ni ar­van­nut, mi­ten sy­väs­ti jou­dun koh­taa­maan asi­an – et­tä on tär­ke­ää lap­sil­le ja myös ai­kui­sil­le, et­tä su­rul­le on ti­laa ja lä­hel­lä ih­mi­siä, joil­ta saa loh­dun ja tuen.

Tä­män kuun kes­ki­viik­koil­ta­na olin läh­dös­sä kou­lul­le ha­ke­maan pie­nem­piä ko­tiin lii­kun­ta­sa­li­vuo­ros­ta. Kou­lu­lai­nen juok­si rän­tä­sa­tee­seen pe­rää­ni ja näyt­ti kän­ny­käs­tään serk­ku­rin­gin vies­ti­kes­kus­te­lua. Vel­jen­tyt­tö kir­joit­ti: "Is­kä on kuol­lut." Ko­la­ris­sa.

Veli? Kuol­lut? Aja­tus löi tyh­jää. Ra­kas lap­si, rak­kaat lap­set. Voi rak­kaat kaik­ki. En mie ym­mär­tä­nyt. En ym­mär­rä oi­kein vie­lä­kään.

Muu­ta­ma päi­vä en­nen tuo­ta su­ru­vies­tiä mei­dän nuo­rim­mai­nen is­tui sän­gyl­lään van­ha py­hä­kou­lu­tau­lu kä­des­sään. Ku­vas­sa oli Jee­sus ja lap­sia. "Ra­kas Ju­ma­la, sinä olet ra­kas Ju­ma­la. Siu­naa mei­tä kaik­kia..." Pie­nen ty­tön sa­nat py­säyt­ti­vät tuol­loin. Nyt ne tu­le­vat vie­lä enem­män koh­ti. Siu­naa kaik­kia.

Ru­koi­len voi­maa luot­taa, et­tä Ju­ma­la on kaik­ki­val­ti­as. Ja mur­heen­kin an­ta­es­saan hän ra­kas­taa. Sil­loin­kin, kun em­me ym­mär­rä. Eri­tyi­ses­ti sil­loin. Ju­ma­la, siu­naa kaik­kia lap­sia. Ja kaik­kia, joil­la on suru.

Ys­tä­vän vies­ti ke­vät­tal­ven su­ru­päi­vään: "Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni, si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu. En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut." (Ps. 139:16.) Sen me tie­däm­me var­mas­ti, kai­ken muun saam­me las­kea suu­rem­mil­le kä­si­var­sil­le.