JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Kevät herättää talviunesta

21.5.2015 6.25

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420150521062500

Se ai­ka on jäl­leen koit­ta­nut. Puo­li­so kuun­te­lee ker­ron­taa­ni ja yh­täk­kiä huo­maan, et­tä ei kuun­te­le­kaan. Au­to­mat­kal­la hä­nen kat­seen­sa tark­kai­lee kaik­kea liik­ku­vaa, ve­sis­tö­jen koh­dal­la kat­se te­rä­vöi­tyy en­ti­ses­tään. Kes­ken ky­läs­te­lyn hän jää kat­so­maan pi­ha­maal­le ja osoit­taa vie­res­sään ole­vil­le lap­sil­le­kin jo­tain. äi­tien­päi­vä­ka­kun ker­man vat­kaus jää kes­ken, kun puo­li­so ryn­tää pi­hal­le. Il­lal­la, kun lap­set jo nuk­ku­vat, hän saat­taa sei­soa pit­kän to­vin avo­nai­sen oven pie­les­sä ja kuun­nel­la. Erää­nä il­ta­yö­nä hän läh­ti mi­tään sa­no­mat­ta juos­ta vint­ta­se­maan ran­ta­tie­tä alas­päin ja pai­ne­li met­sä­pö­pe­lik­köön.

On ke­vät, lin­tu­jen muut­to­ai­ka, ja lin­tu­har­ras­ta­ja iloit­see sii­vek­käi­den ys­tä­vien­sä pa­luus­ta. Ei puo­li­so ai­na lin­nun pe­rään juok­se. Se yk­si yöl­li­nen vai­kut­ti eri­koi­sel­ta – ja eh­ti men­nä me­no­jaan. Vä­hän har­vi­nai­sem­mis­ta mies ha­lu­aa saa­da kii­ka­ril­la tai kau­ko­put­kel­la var­muu­den. Esi­mer­kik­si maa­kot­ka vai me­ri­kot­ka. Vant­tauk­sen voi­ma­lai­tok­sen kala-al­taat hou­kut­te­le­vat me­ri­kot­kia Ke­mi­jo­en yl­le, sik­si tämä ul­jas lin­tu kuu­luu ky­lä­mai­se­maan. Mut­ta sy­käh­dyt­tä­vää on näh­dä ai­van ta­vis­lin­tu­ja­kin, ku­ten ke­vään en­sim­mäi­nen väs­tä­räk­ki, peip­po, pääs­ky­nen tai ku­lo­ras­tas.

Ker­ron jo­tain ja puo­li­so kes­keyt­tää - Kuun­te­le, kuo­vi on tul­lut. Lau­an­tai­aa­mun hy­vät huo­me­net kuu­len sa­noin: ”Pa­ju­lin­nun kuu­lin tä­nään.”Töis­tä tul­tu­aan hä­nel­lä on eri­tyis­tä ker­rot­ta­vaa: Ro­va­nie­mel­lä on näh­ty pik­kut­rap­pi. Edel­li­ses­tä ha­vain­nos­ta tääl­lä on yli 200 vuot­ta. Kat­som­me yh­des­sä net­ti­ku­vaa har­vi­nai­suu­des­ta.

Kun asuim­me en­sim­mäis­tä ke­sää ny­kyi­ses­sä ko­dis­sam­me, naa­pu­ri­ky­län pel­lol­le len­si sa­van­ni­hai­ka­ra. Lin­tu viih­tyi siel­lä use­am­man päi­vän, ja sitä kävi ihas­te­le­mas­sa iso jouk­ko ih­mi­siä. Upea lin­tu, jon­ka ra­ri­teet­ti­ko­mi­tea luo­kit­te­li tar­ha­kar­ku­lai­sek­si. Edel­li­se­nä ke­sä­nä tuon ky­län, Pek­ka­lan, pel­loil­la oli as­tel­lut leh­mä­hai­ka­ra, ei jo­ka­päi­väi­nen tut­ta­vuus se­kään.

Mi­nuun­kin on vä­hän tart­tu­nut lin­tuin­nos­tus. Jou­dun vain use­at lin­nut opet­te­le­maan joka ke­vät uu­des­taan. Iloit­sen mie­he­ni lin­tu­rie­mus­ta. Kes­kus­te­lu­kat­kot kuu­lu­vat asi­aan. Ne kes­tä­vät yleen­sä ly­hy­en ajan, sen, et­tä hän to­te­aa ää­neen, mikä lin­tu nä­kyi tai kuu­lui ja näyt­tää mi­nul­le­kin. Si­tä­pait­si olen huo­man­nut, et­tä muu­ten­kin per­heen kes­kel­lä elä­es­sä on hel­pom­paa, jos suos­tuu sii­hen, et­tä kes­key­te­tään mon­ta ker­taa päi­väs­sä.

Kui­ten­kin jo­tain, pie­ni hip­pu, lin­tuih­mi­sen sy­vim­mäs­tä ole­muk­ses­ta on mi­nul­le vie­lä sa­lai­suu­den kät­kös­sä. Ih­meel­lis­tä, mi­ten puo­li­so he­rää tal­viu­nes­taan ke­vät­lin­tu­jen myö­tä. Kyl­lä mie muis­tan puo­li­so­ni läm­pi­män kat­seen 15 vuot­ta sit­ten, kun is­tuim­me ke­väi­ses­sä hää­juh­las­sam­me. Ta­pio piti ys­tä­vän­pu­het­ta ja ker­toi, mi­ten tuo­re avi­o­mie­he­ni oli kul­ke­nut Pa­rik­ka­lan Sii­ka­lah­det ja Li­min­gan­lah­det lin­tu­ja bon­ga­tes­saan, mut­ta et­tä nyt hä­nel­le tai­taa riit­tää tuo tipu tuos­sa vie­rel­lä. Se nau­rat­ti sil­loin ja hy­myi­lyt­tää vie­lä­kin.

Pö­lis­kööt ran­ta­tiet tai hi­das­tu­koot au­ton vauh­ti pel­to­jen tai ve­si­a­lu­ei­den koh­dal­la! Näis­tä sii­pi­vei­kois­ta on meil­lä ih­mi­sil­lä pal­jon opit­ta­vaa. Ja lin­tu­jen maa­il­ma­han on ih­mei­tä täyn­nä. Vaik­ka luu­li­sin­kin kuik­kaa al­lik­si. Ke­vät il­man lin­tu­ja ei oli­si ke­vät. Mat­ti il­man lin­tu­ja ei oli­si Mat­ti.

AnnaVirtanen
Kemijokivarsi, pieni vireä kylä, kotikoivikko ja punainen tupa. Täällä elän. Lähellä lapsiani ja puolisoani, lähellä ystäviä, keskellä elämän syvimpiä ääniä. Viisi lasta herätän aamuisin koulutaipaleelle ja kaksi pienempää on kanssani kotosalla. Puuhella lämpenee, puuro hautuu. Päivät täyttyvät lasten äänistä ja kotiäidin arkiaskelista. Kirjoitan lasten oivalluksista, ihmiselosta ja kohtaamisista. Voit lähettää minulle palautetta osoitteeseen virtanen_anna@suomi24.fi.
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys