JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

​Keskustelujen keskellä

28.9.2014 6.51

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420140928065100

Luen muu­ta­man leh­ti­ju­tun ja ute­li­ai­suut­ta­ni myös nii­den jäl­keen ole­vaa kom­men­toin­tia. Jä­tän lu­ke­mi­sen kes­ken ja ka­dun ute­li­ai­suut­ta­ni. Vä­hän sil­lä mie­lin luin, et­tä puo­lus­taa­ko ku­kaan. Mi­nä­kin.

Ai­na, kun van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suut­ta kos­ke­via asi­oi­ta kä­si­tel­lään me­di­as­sa, käyn­nis­tyy usei­ta kes­kus­te­lu­ja myös ne­tin pals­toil­la. On puo­les­ta ja vas­taan. Syy­te­tään, syyl­lis­te­tään, puo­lus­te­taan, tie­de­tään pa­rem­min ja vie­lä pa­rem­min. Tyy­li voi ol­la rons­ki, tuoh­tu­nut, ym­mär­tä­vä tai toi­si­naan ala-ar­voi­sen ruma. Jois­ta­kin kir­joi­tuk­sis­ta uh­kuu kyl­myys. On ym­mär­tä­jiä ja on vää­ri­nym­mär­tä­jiä.

Us­kon, et­tä vii­me­ai­kai­nen kir­joit­te­lu suur­per­hei­den jak­sa­mi­ses­ta on läh­te­nyt liik­keel­le hy­väs­tä asi­as­ta, haa­voit­tu­neen ih­mi­sen ta­ri­nan ker­to­mi­ses­ta. Hä­nen, joka on uu­pu­nut, joka ei jak­sa. On halu aut­taa hei­tä, teh­dä nä­ky­väk­si ja vä­lit­tää. Eh­kä tämä vai­kei­den asi­oi­den jul­ki­nen kä­sit­te­ly tuo jo­tain hel­po­tus­ta, avaa myös ra­ken­ta­via kes­kus­te­lu­ja.

Mik­si niin hel­pos­ti syn­tyy kuva, et­tä he, jot­ka jak­sa­vat, ei­vät vä­li­tä vaan ohit­ta­vat lä­him­mäi­sen hä­dän tyy­liin hei­kot sor­tuu elon tiel­lä? On­ko tämä kuva tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti teh­ty vai ai­to oma ko­ke­mus? Tun­tuu, et­tä väki ja­e­taan hy­vin­voi­viin ja pa­hoin­voi­viin. Asi­at mus­ta­val­kois­tu­vat.

On yh­tä mon­ta ta­ri­naa kuin per­het­tä­kin ja per­heis­sä mon­ta ta­ri­naa. On ai­ko­ja ja ti­lan­tei­ta, jol­loin jak­se­taan pa­rem­min ja toi­sia, jol­loin voi­mat ovat vä­häi­sem­mät. Näin on per­heis­sä, jois­sa on yk­si tai kak­si las­ta tai ei ol­len­kaan. Sa­moin suur­per­heis­sä. Näin on van­hoil­lis­les­ta­di­o­lais­ten per­heis­sä ja näin on heil­lä, jot­ka ei­vät jaa sa­maa us­kon­nä­ke­mys­tä.

Va­loi­san mie­len tuo­vat kes­kus­te­lut, joi­ta käyn toi­si­naan il­ta­len­kil­lä. Ky­lä­tiel­lä tu­lee vas­taan ys­tä­vä, toi­nen äi­ti, ja läh­dem­me kul­ke­maan sa­maan suun­taan. Pu­hum­me, nau­ram­me. Has­su­ja sat­tu­muk­sia ko­to­na las­ten kans­sa. Hil­jai­sil­le teil­le olem­me kä­vel­leet myös su­ru­ja tai kas­vu­ki­pu­ja. Lööp­pi­sa­nat hei­täm­me pi­mei­siin pu­si­koi­hin, mut­ta to­te­am­me, et­tä sa­tut­ta­vat­kin ne. Pu­hum­me jak­sa­mi­ses­ta.

Meil­lä on omat tai­vas­lau­lum­me, omat sa­nam­me, mut­ta yh­tei­nen sä­vel. Jos­kus on ol­lut het­ki, jol­loin toi­nen meis­tä sa­noo: "Olen jon­kin ai­kaa aa­vis­tel­lut." Ha­laam­me, ja lau­lu kul­kee yh­tä­ai­kaa kor­ke­al­la ja ma­ta­lal­la, lä­hel­lä Ju­ma­laa ja lä­hel­lä ar­kis­ten tos­su­jen ra­hi­se­via as­ke­lia. Ja jos­sain saa­te­taan kir­joit­taa, et­tä ovat an­sait­se­mas­sa tai­vas­paik­kaa syn­nyt­tä­mäl­lä mak­si­maa­li­sen mää­rän lap­sia. Mi­ten kau­ka­na ovat nämä aja­tus­maa­il­mat toi­sis­taan.

Jos­kus nämä maa­il­mat koh­taa­vat yl­lät­tä­en. Joi­ta­kin vuo­sia sit­ten, ke­säi­se­nä päi­vä­nä, olin lo­ma­pai­kas­sam­me kä­ve­lyl­lä lap­si­kat­raan kans­sa. Vas­taan tuli mi­nul­le tun­te­ma­ton, van­hem­pi nai­nen ja to­kai­si: "Et kai sinä kone ole."

Ei nai­nen näh­nyt su­rua, jota sil­loin kan­noin mu­ka­na­ni. Pie­ni elä­mä oli vä­hän ai­em­min sam­mu­nut, elä­mä, joka ei au­en­nut tä­hän ai­kaan. Ke­säy­ön sa­tei­nen ko­ti­koi­vik­ko sen tie­si, ja mie­he­ni ja Ju­ma­la. Mut­ta en mi­nä­kään tien­nyt, mikä sai nai­sen sa­no­maan niin, mit­kä oli­vat hä­nen ki­pun­sa.

Lap­set las­ten­rat­tais­sa ja lä­hel­lä­ni oli­vat hil­jaa, mut­ta ilah­tui­vat, kun nai­sen vie­rel­lä kul­ke­nut mies ojen­si man­si­koi­ta: "Saat­te syö­dä niin pal­jon kuin jak­sat­te!" Van­ha nai­nen seu­ra­si, mi­ten pie­net sor­met poi­mi­vat man­si­koi­ta ja sa­noi sit­ten: "Lah­jo­ja­han ne lap­set ovat."

Kun kes­kus­te­lut me­di­an pals­toil­la pyö­räh­tä­vät kau­his­te­luun ja nor­maa­lim­pa­na pi­de­tään lap­sen syn­ty­män es­tä­mis­tä kuin sitä, et­tä suh­tau­tuu suu­reen­kin lap­si­mää­rään luon­nol­li­se­na asi­a­na, mie­lee­ni tu­lee het­ki erään to­pa­kan tä­din luo­na. Olin pie­ni tyt­tö ja muu­ta­man si­sa­ruk­se­ni kans­sa ky­läs­sä täl­lä tä­dil­lä. Hän kat­soi mei­tä ja sa­noi: "äl­kää teh­kö sa­maa vir­het­tä kuin äi­tin­ne."

Tä­din mie­les­tä mei­dän per­heem­me oli lii­an iso. Hän tar­koit­ti omas­ta nä­kö­kul­mas­taan var­mas­ti hy­vää, mut­ta koin ti­lan­teen pe­lot­ta­va­na. Tuli suru, et­tä omas­ta äi­dis­tä joku sa­noo noin. Kun olim­me hilp­pas­seet tä­din ko­toa kau­em­mas, mie­tin kuka meis­tä on vir­he.

Muis­tan myös isä­ni vuo­sien ta­kai­sen syn­ty­mä­päi­vä­haas­tat­te­lun leh­des­sä. Hä­nel­tä ky­syt­tiin, mik­si meil­lä on 15 las­ta. Isä ei ja­ka­nut sa­maa va­kau­mus­ta äi­ti­ni kans­sa, mut­ta pyr­ki kun­ni­oit­ta­maan sitä ja sen avaa­maa ar­vo­maa­il­maa. Hän oli vas­tan­nut ly­hy­es­ti: "Olen­han mi­nä­kin saa­nut syn­tyä."

Per­hei­den jak­sa­mi­ses­ta on lä­hes mah­do­ton­ta kir­joit­taa niin, et­tei joku ko­ki­si, et­tä hän­tä ei ole koh­dat­tu oi­kein tai ym­mär­ret­ty. On kul­jet­tu ohi. Mut­ta on lupa, jo­kai­sel­la, sa­noa, et­tä nyt tun­tuu täl­tä. On lupa pyy­tää apua. On lupa tar­jo­ta apua. Ojen­taa käsi tai py­säh­tyä kuun­te­le­maan.

Net­ti­kes­kus­te­lu­jen se­as­ta ei­vät ero­tu sa­nat, jot­ka ker­to­vat mi­nun ta­ri­naa­ni, lau­lu­a­ni. Saan ol­la se, kuka olen. Suh­tau­tu­mi­nen elä­mään ja us­kos­ta nou­se­vaan kä­si­tyk­seen elä­män py­hyy­des­tä ei ole mi­nun ja me­di­an vä­li­nen asia, ei mi­nun ja SRK:n vä­li­nen asia, ei­kä mi­nun ja tois­ten äi­tien vä­li­nen asia. Vaik­ka kai­kil­la niil­lä on jo­kin mer­ki­tyk­sen­sä. Se on mi­nun ja mi­nua ra­kas­ta­van Ju­ma­lan vä­li­nen asia. Sama se on puo­li­sol­la­ni. Eh­kä se on kamp­pai­lua, hy­väk­sy­mis­tä ja on­nea, jota ei­vät kaik­ki näe. Se on rau­haa.

AnnaVirtanen
Kemijokivarsi, pieni vireä kylä, kotikoivikko ja punainen tupa. Täällä elän. Lähellä lapsiani ja puolisoani, lähellä ystäviä, keskellä elämän syvimpiä ääniä. Viisi lasta herätän aamuisin koulutaipaleelle ja kaksi pienempää on kanssani kotosalla. Puuhella lämpenee, puuro hautuu. Päivät täyttyvät lasten äänistä ja kotiäidin arkiaskelista. Kirjoitan lasten oivalluksista, ihmiselosta ja kohtaamisista. Voit lähettää minulle palautetta osoitteeseen virtanen_anna@suomi24.fi.
18.6.2024

Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen. Jes. 57:15

Viikon kysymys