– Kyllä mie kirjoitan sulle vielä, lupasi Matti seurusteluaikanamme, kun kysyin, vastaako hän kirjeeseeni. Hän sanoi tarvitsevansa romanttisen ympäristön, oman rauhan ja riittävästi aikaa, että tekstiä syntyisi. Romanttinen ympäristö tarkoitti erämaamökkiä tai jotain muuta luonnonkaunista paikkaa.
Pappa kirjoitti aikanaan mummolle ja mummo papalle. Monien meidän isät ja äidit toisilleen. Joissakin lukemissani elämänkerroissa kuvataan vilkasta kirjeenvaihtoa.
Ajattelin, että oikea kirje olisi historian jatkumoa ja samalla erityinen rakkaudenosoitus. Kirjeen voisi lukea vuosien päästä uudestaan, ehkä lapsillekin. Siinä näkyisi toisen käsiala, jotain persoonasta.
Emme ottaneet kirjeasiaa kovin vakavasti. Silloin tällöin, kun mieheni lupauksesta oli kulunut vuosi, kaksi, viisi, kymmenen ja vielä enemmän, vihjasin hyväntahtoisesti, että olisipa mukava, jos jostain löytyisi riittävän romanttinen paikka kirjoittamiselle. Tai että hyvää asiaa on mukava odottaa.
Päivien pyörityksessä sitä arkiintuu ja hellittelysanoja sanoo helpommin lapsille kuin puolisolle. Toisaalta luottamus toiseen on vahva säie. Sen luomassa ilmapiirissä hiljaisuuskin on turvallista, tavallisen onnellista.
Vuosia sitten luin Anni Blomqvistin Myrskyluotoa. Kirjoissa kosketti niiden vähäeleisen kaunis kerronta siitä, miten kaikki on lahjaa. Maija oppi luodolla kielen, jossa ei tarvittu sanoja.
Monilla voi olla oma ”luotokielensä”. Joskus pitää pysähtyä, että sen kuulee. Minulle sitä kieltä puhuvat sisälle kannetut hellapuut ja pakkasaamuna puuhellassa valmis hiillos. Sitä ovat huolella poimittu kukkakimppu, joka yllättää kesäisenä iltana tai mansikkamaan ensimmäinen kypsä marja, joka on jaettu yhdeksään osaan.
Luotokieltä ovat vahvat käsivarret suruun kyyristyneiden hartioiden ympärillä tai katse synnytyssalissa, kun vauva on vihdoin sylissä. Sitä ovat kuorittu omena tai valmiiksi käännetty auto, kehotus lähteä iltakävelylle tai viikonlopun valmis aamupuuro. Sitä ovat myös aran mielen huomaaminen ja sanat ”saanko anteeksi”. Samoin toisen anteeksiantava mieli, kun kadun sanojeni teräviä reunoja.
Olin valvonut vauvan kanssa useana yönä. Sitten oma uni katosi, vaikka vauva nukkui. Se turhautti, teki takakireäksi. Yhtenä aamuyönä en jäänyt odottamaan unta. Hiippailin kynä kädessäni nukkuvan talon olohuoneeseen ja kirjoitin miehelleni pienen kirjeen. Sitten tuli uni.
Aamulla löysin keittiön pöydältä vastauksen! Se kirje toi sanoillaan iloa päivääni ja keveyttä askeliini. Aivan naurattikin, kun huomasin, että kirjeen kirjoittamisen ajaksi miehelleni riitti työhönlähtöaamu ja paikaksi oman kodin keittiö.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys