"Juu­aan vet­tä ja pol­te­taan tu­li­tik­ku­ja", to­te­si eräs opet­ta­ja mi­nul­le ja toi­sel­le opet­ta­jak­si opis­ke­le­val­le, kun kiel­täy­dyim­me al­ko­ho­lis­ta. Olim­me har­joit­te­lu­kou­lun ruo­ka­las­sa päät­tö­har­joit­te­lun lo­puk­si ruo­kai­le­mas­sa. Syö­mi­set ja juo­mi­set opis­ke­li­joil­le tar­jo­si kus­tan­nu­so­sa­keyh­tiö. Opet­ta­jal­la oli huo­li: jos juo­mia ei kulu tar­peek­si, yh­tiö vä­hen­tää tar­jo­a­mien­sa vii­nien mää­rää seu­raa­va­na vuon­na.

Juu­aan vet­tä ja pol­te­taan tu­li­tik­ku­ja. Muu­ta­mal­la sa­nal­la opet­ta­ja piir­si ku­van, joka on mi­nul­le ai­van so­pi­va. En juo al­ko­ho­lia en­kä pol­ta tu­pak­kaa.

En osal­lis­tu­nut opis­ke­li­joi­den il­lan­viet­toi­hin, mut­ta kuu­lin niis­tä ta­ri­noi­ta. Rie­hak­kai­ta ja su­rul­li­si­a­kin. Pal­jon jäi var­mas­ti kuu­le­mat­ta, ja hyvä niin. Eh­kä olin vä­hän ou­to lin­tu (en toki ai­noa sel­lai­nen), kun en kul­ke­nut bi­let­tä­mäs­sä, mut­ta sain ol­la rau­has­sa sel­lai­nen. Se ei es­tä­nyt mi­nun ja opis­ke­li­ja­to­ve­rei­den vä­lis­tä ys­tä­vyyt­tä.

Yh­den ys­tä­vän kans­sa kes­kus­te­lim­me juo­mi­ses­ta. Ky­syin, mikä saa hä­net juo­maan. Hän ker­toi, et­tä ke­vy­es­sä hu­ma­las­sa hän on haus­kem­paa seu­raa ja et­tä sil­loin on ren­nom­pi ol­la oma it­sen­sä. Tä­män kom­men­tin muis­ta­es­sa­ni mie­tin toi­sen ys­tä­vä­ni ky­sy­mys­tä: "On­ko yh­teis­kun­nas­sam­me jo­tain pie­les­sä, jos ih­mi­nen tar­vit­see hu­ma­lan, et­tä voi ol­la ren­nom­min oma it­sen­sä?"

Al­ko­ho­lis­ta kriit­ti­ses­ti kir­joit­ta­es­saan saa hel­pos­ti mo­ra­lis­tin tai ilon­pi­laa­jan mai­neen. Moni voi aja­tel­la, et­tä us­ko­vai­sen var­sin­kin tu­li­si ol­la hil­jaa, kun ei ai­hees­ta juu­ri mi­tään tie­dä­kään. Ryyp­pää­mi­sen ilos­ta mi­nul­la ei ole ko­ke­mus­ta, mut­ta sii­tä on, mitä pa­haa al­ko­ho­li voi saa­da ai­kaan. En tar­koi­ta nyt leh­ti­jut­tu­ja on­net­to­muuk­sis­ta tai ka­ruis­ta koh­ta­lois­ta, jois­sa al­ko­ho­lil­la on oma osuu­ten­sa. En­kä ter­vey­den­huol­lon ti­las­to­ja, jois­ta voi ym­mär­tää, et­tä Suo­men kan­san hy­vin­voin­nin pa­hin vi­hol­li­nen on Ku­nin­gas A.

Tar­koi­tan pel­koa, hä­pe­ää, su­rua. Ja nii­tä tun­tei­ta, jot­ka pai­ne­taan alas. Tie­dän, mitä Tom­my Hel­ls­ten ku­vaa sa­noil­la Vir­ta­he­po olo­huo­nees­sa. Sii­tä on mel­kein 20 vuot­ta, kun luin hä­nen kir­jan­sa. Se kävi koh­ti.

Tar­koi­tan myös ai­kuis­ta, joka ka­tui juo­mis­taan, pel­kä­si, et­tä lap­set muis­ta­vat hä­nes­tä vain juo­mi­sen. Ja sii­tä huo­li­mat­ta, vuo­den pi­meim­pä­nä il­ta­na, tur­val­li­nen ai­kui­nen kul­ki jäl­leen ker­ran ko­dis­ta pois päin. Hah­mo loit­to­ni ja ka­to­si vii­mein nä­ky­vis­tä. Lap­si, use­am­pi, kat­soi pe­rään. As­ke­let ve­ti­vät sin­ne, mis­sä ai­kui­ses­ta tuli ai­van toi­sen­lai­nen, se­ka­va.

Ko­din keit­ti­ös­sä is­tui toi­nen ai­kui­nen, no­ja­si kä­teen­sä vai­to­nai­se­na. Huo­kai­si sy­vään, it­ki sa­laa lap­sil­taan. Huo­kai­si ja al­koi lait­taa lap­sia nuk­ku­maan.

Us­kon, et­tä jo­kai­sen ih­mi­sen lap­suu­teen ja nuo­ruu­teen liit­tyy jo­tain va­loi­saa, ilo­hip­pu­ja. Tun­tuu, et­tä minä olen saa­nut elää va­lon tul­vas­sa. Mitä use­am­pi vuo­si on ku­lu­nut sii­tä, kun läh­din ko­toa omaan elä­mään, sitä kii­tol­li­sem­pi olen lap­suu­den ko­dis­ta­ni ja rak­kais­ta van­hem­mis­ta­ni. Kai­kil­la ih­mi­sil­lä liit­tyy lap­suu­teen myös var­jo­ja. Häi­väh­dyk­siä tai pi­tem­piä. Yk­si­tyis­koh­dil­la ei ole mer­ki­tys­tä, kun to­te­an, et­tä syn­kim­män var­jon omaan lap­suu­tee­ni ja nuo­ruu­tee­ni loi al­ko­ho­li.

Yh­te­nä ke­säi­se­nä päi­vä­nä aje­lin tääl­tä Vant­tauk­sen ky­läs­tä kau­pun­kiin asi­oil­le. Kuun­te­lin ra­di­o­ta. Jo­tain psy­ko­lo­gia siel­lä haas­ta­tel­tiin, en muis­ta ni­meä. Hän ker­toi, mi­ten hä­nen mum­mon­sa oli opet­ta­nut: muis­ta, et­tä juop­po­kin on ih­mi­nen. Vii­sas mum­mu. Omas­sa per­hees­säm­me olem­me an­ta­neet re­hel­li­sen ja suo­ran vas­tauk­sen isom­pien las­ten ky­sy­myk­seen, mik­si isä ei kas­va­nut bi­o­lo­gis­ten van­hem­pien­sa hoi­vas­sa. Sa­mal­la olem­me toi­vo­neet, et­tä pu­hees­tam­me vä­lit­tyi­si tuo ra­di­os­sa haas­ta­tel­lun psy­ko­lo­gin mum­mon ope­tus.

Tä­män ope­tuk­sen rin­nal­le te­kee mie­li kir­joit­taa yk­si gal­lup­vas­taus. Joi­ta­kin vuo­sia sit­ten La­pin Kan­san toi­mit­ta­ja oli sel­vit­tä­nyt, mitä miel­tä ih­mi­set ovat olu­en lai­men­ta­mi­ses­ta. Yk­si vas­taus jäi mie­lee­ni. Sen aja­tus meni jo­ten­kin näin, et­tä ei pi­täi­si lai­men­taa ve­del­lä vaan et­tä pul­lot voi­si ai­van hy­vin täyt­tää pel­käl­lä ve­del­lä. (Töl­kit myös.) Ar­ve­len, et­tä moni lap­si oli­si tä­män mie­li­pi­teen kans­sa sa­maa miel­tä.

Ta­ri­noi­ta sii­hen, mik­si ih­mi­nen juo ja ken­ties al­ko­ho­li­soi­tuu, voi ol­la mo­nia. Mut­ta syi­tä lo­pet­taa on vain yk­si tai eh­kä vä­hän pääl­le. Se syy on se ih­mi­nen it­se, hä­nen elä­män­sä. Ja sii­nä sa­mal­la hä­nen lä­heis­ten­sä elä­mä.