– Mitä jär­keä oli läh­tä täm­mö­sel­le reis­sul­le täm­mös­ten mai­se­mien ta­kia? poi­ka ky­syi tus­kas­tu­nee­na.

Se poi­ka, joka oli eni­ten odot­ta­nut Kön­käi­den po­lun pa­ti­koin­tia. Mai­se­ma tuol­la het­kel­lä oli meh­tä­rää­seik­köä. Pol­ku oli syk­syn sa­tei­den peh­mit­tä­mää lie­juk­koa ja kul­ku hi­das­ta, hi­kis­tä ja vai­to­nais­ta. Po­jan pää­tä sär­ki.

Pi­dim­me juo­ma­tau­on, kol­me kou­lu­lais­ta ja mie. Yh­del­lä oli saa­pas hier­tä­nyt ja toi­sel­la ja­lat muu­ten vain ki­pe­ät. Mo­ti­voin­ti­ni oli vä­häis­tä.

Tar­jo­sin sal­mi­ak­kia ja sa­noin:

– Ote­taan yks as­kel ker­ral­laan, kyl­lä me täs­tä taas jak­se­taan.

Sa­noin, vaik­ka mie­lee­ni oli hii­pi­nyt epäi­lys, eh­dim­me­kö au­tol­le en­nen pi­me­ää.

Pol­ku al­koi nous­ta. Ja va­los­tua. Upot­ta­va vel­li jal­ko­jen al­la vaih­tui ki­vik­koi­sek­si kal­li­ok­si. Kul­ki­joit­ten mie­li­kin va­los­tui.

Vaa­ran pääl­tä nä­kö­a­la­tor­nis­ta nä­kyi kau­as. Il­ta-au­rin­ko pu­na­si män­ty­jä. Vaa­rat, joki, suo, met­sät. Kaik­ki näyt­ti­vät yl­hääl­tä hie­noil­ta. Siel­tä tääl­tä erot­tui reit­ti, jota olim­me kul­ke­neet.

– Si­tä­hän se on, ei ai­na ole huip­pu­mai­se­mat, to­te­sin po­jal­le ja sa­mal­la it­sel­le­ni.

– Vä­liin pi­tää tar­poa, et­tä erot­tui­si ne hui­put. Ja nii­tä­kin tar­vii, et­tä jak­saa taas.

Vuo­si on alus­sa. Luot­ta­vai­ses­ti saam­me kul­kea tu­le­viin päi­viin. Eh­kä aja­tuk­set vii­pyi­le­vät vie­lä men­nees­sä vuo­des­sa. Var­maan it­se kul­la­kin sii­hen on si­säl­ty­nyt huip­pu­ja, rää­seik­köä, mu­ta­rom­mak­koa ja lu­jaa kal­li­o­ta. Ti­lan­tei­ta, pois­sa­o­le­vaa läs­nä­o­loa ja tun­net­ta, et­tä elä­mä on täs­sä ja nyt.

Ei elä­mäs­tä sel­viä il­man kol­hu­ja. On ol­lut ai­ko­ja ja Ai­ko­ja en­nen­kin. Niin on nyt­kin. Van­hat sen tie­tä­vät ja osaa­vat sii­tä ker­toa. Jos meil­lä vain on ai­kaa kuun­nel­la.

Men­nyt – ei sii­hen kan­na­ta jää­dä kiin­ni. Mut­ta his­to­ri­as­taan voi löy­tää avai­mia tä­män het­ken ja it­sen­sä ym­mär­tä­mi­seen. Asi­ois­ta pu­hu­mi­nen on taa­kan jät­tä­mis­tä pois. Ei ole kat­ke­ruut­ta, jos py­säh­tyy nii­den asi­oi­den koh­dal­la, jot­ka ovat sa­tut­ta­neet. Py­säh­tyy sik­si, et­tä jak­sai­si iloi­ta. Et­tä oli­si ar­mol­li­nen toi­sil­le ja it­sel­leen ja jak­sai­si luot­taa kai­ken kan­ta­vaan ar­moon.

Sel­lai­nen ih­mi­nen pu­huu tot­ta, joka sa­noo naut­ti­van­sa elä­mäs­tä, sen pie­nis­tä ja suu­ris­ta ilois­ta. Sa­noo ole­van­sa kii­tol­li­nen, kun on saa­nut hy­vän elä­män. Hä­nel­le on an­net­tu lah­ja näh­dä näin ja voi­ma­va­rat jak­saa. Yh­tään huo­nom­pi ei ole hän, joka kul­kee hil­jai­sem­pia tei­tä. Kul­kee eh­kä sik­si, et­tä sai­si jo­nain päi­vä­nä myös sul­keu­tua kii­tol­li­suu­teen. Hän tie­tää kii­tok­sen ai­heet, mut­ta ei eh­kä jak­sa juu­ri nyt ol­la niin iloi­nen.

”Kaik­ki su­rut voi­daan kes­tää, jos ne ovat osa ta­ri­naa tai jos niis­tä teh­dään sel­lai­nen”, on joku sa­no­nut. Mitä et sul­je pois, sii­tä ei tule taak­ka. Kun koh­taa ki­vun ja hy­väk­syy osak­si kul­ku­aan, ta­ri­na on ehe­äm­pi.

Pa­la­taan vie­lä Kön­käi­den po­lul­le. Poi­kien ja mi­nun pa­ti­koin­ti jat­kui. Meil­lä oli taas mu­ka­vaa, ei edes vä­syt­tä­nyt. Il­ta hä­mär­tyi. Rei­tin lop­pu­puo­lel­la oli muu per­he odot­ta­mas­sa. Le­väh­dys­pai­kan nuo­tio oli kut­su­va ja puo­li­so­ni le­ve­ät har­ti­at tur­val­li­set.

äk­kiä ym­pä­ril­läm­me oli jal­ko­jen kip­su­tus­ta ja in­nok­kai­ta ää­niä.

– äi­ti, tuu kah­to­maan! Täs­sä ai­van lä­hel­lä on vet­tä, näk­kyy po­ho­jaan as­ti.

Lap­set vei­vät mi­nut läh­teel­le. Ih­met­te­lin sitä pie­nem­pien kans­sa yh­des­sä. Ei ol­lut niin hä­mä­rää, et­tei­kö läh­de oli­si erot­tu­nut. Sen vesi oli kir­kas, niin kir­kas.