– Kerro sinä, mitä näet, kun minä en näillä savisilmilläni näe.
Olin papan kanssa kävelemässä Pokelassa mummon ja papan mökille. Huvilaksi me sitä sanottiin. Lämmin hiekkatie rahisi jalkojemme alla. Minua vähän jännitti, osaanko taluttaa pappaa niin, ettei hän tipahda ojaan. Kerroin papalle havaintojani.
– Laitumella on lehemiä. Kohta tullaan korkeitten puitten luo. Täällä on lintuja, nokkosia ja vadelmapuskia. Järvi näkkyy kauempana.
Jotain tällaista kertoilin. Lappajärvi välkehti. Oli kesä. Oli lapsuus.
Mummolan tuvassa seurasin, miten papan käsi liikkui herkästi kanteleella. Sävel soi, vaikka pappa ei nähnyt kanteleen kieliä. Papalla oli aina pimeää, niin enokin oli lapsena ajatellut, kun oli illan pimeydessä makoillut vuoteellaan. Papan vahva ääni lauloi:
– Mun henkeäni salpaa, liha heikko ja syntinen. On ainetta vain halpaa maja taivahan kyyhkysen. – – Saa silloin siivet soutaa suvi-ilmahan siintävään, kun enkelsaatto noutaa pyhät kuorohon kiittävään.
Taivaassa ei olla sokeita, rampoja tai raadollisia.
Hetket oman papan seurassa ovat minulle tärkeitä muistoja. Kun ensin isäni kuoli, sitten puolisoni kasvatti-isä ja vielä Heimo-vaari, tuli suru siitäkin, kun lapsilla ei ole pappaa. Naapurin poikakin kysyi:
– Miksi Virtasilta kuolee kaikki papat?
Kotona lapset juttelivat vähän haikeina, että kunpa meillä olisi pappa. Lasten Anneli-täti oli mennyt muutama vuosi sitten Matti-sedän kanssa naimisiin. Vanhin pojista mietiskeli, että onhan Annelilla Matti, sehän voisi olla meidän pappa ja totesi vielä, että Matti ei kuole pitkään aikaan. Kerroin Annelille ja Matille lasten ajatuksista. He alkoivat mielellään lapsillemme varamummoksi ja -papaksi.
Meidän Toukon ristiäisissä soi kannel. Isovanhempien laulussa rukoiltiin, että "kuljethan aina pienten mukana". Matti-pappa soitti ja lauloi, Anneli-mummokin lauloi. Muistoissani palasin lapsuuden kesään, Pokelan rantaan, oman papan käsipuoleen.
Oli jälleen kastejuhlan aika, Ilonan, nuorimmaisemme. Aila-äiti-mummo oli apuna laittamassa. Hänellä soi puhelin ja siitä alkoi onnellisten puheluiden ja tapahtumien sarja, joka johti äitini uuteen avioliittoon.
Pikkupoika sanoi eräänä päivänä naapurissa asuvalle ystävälleen:
– Meiän mummolla on uus pappa, sen nimi on Pentti.
– Mikä sen Pentin sukunimi on?
Poika ei muistanut, mutta vastasi vekkulisti:
– Ruusumäki.
– Onko Ruusumäen Pentti teidän pappa?!
Molemmat pikkupojat nauroivat iloisesti. (Pentti Ruusumäki on Markus Majaluoman kirjoittamien lastenkirjojen inhimillinen isähahmo, jolle sattuu ja tapahtuu ja jota lapset rakastavat.)
Aila-mummolla ja Pentti-papalla on yhteensä paljon lapsia. Valokuvat ovat seinällä kahdella pitkällä hyllyllä, kaikki olemme siellä heitä lähellä. Koululainen sanoo silmät loistaen:
– Varmasti Euroopan suurin perhe! äiti, koulussa eivät uskoneet, kun sanoin, että mulla on 200 serkkua.
Olen onnellinen, että lapset saavat tallentaa sydämiinsä muistoja papoistakin. Ehkä niissä muistoissa on valoa, levollisuutta, lempeitä sanoja ja huumoria. Ja sävel, joka soi vuosienkin päästä.
Oma pappani on jo perillä. Joskus, kun on ollut pimeää tai hiekkatien tomu on tukkinut näkymiä, olen muistanut pappaa. Hän saa jo nähdä sen, mitä minä en savisilmilläni näe.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys