JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

”Mummolla on uus pappa”

23.4.2015 6.03

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420150423060300

– Ker­ro sinä, mitä näet, kun minä en näil­lä sa­vi­sil­mil­lä­ni näe.

Olin pa­pan kans­sa kä­ve­le­mäs­sä Po­ke­las­sa mum­mon ja pa­pan mö­kil­le. Hu­vi­lak­si me sitä sa­not­tiin. Läm­min hiek­ka­tie ra­hi­si jal­ko­jem­me al­la. Mi­nua vä­hän jän­nit­ti, osaan­ko ta­lut­taa pap­paa niin, et­tei hän ti­pah­da ojaan. Ker­roin pa­pal­le ha­vain­to­ja­ni.

– Lai­tu­mel­la on le­he­miä. Koh­ta tul­laan kor­keit­ten puit­ten luo. Tääl­lä on lin­tu­ja, nok­ko­sia ja va­del­ma­pus­kia. Jär­vi näk­kyy kau­em­pa­na.

Jo­tain täl­lais­ta ker­toi­lin. Lap­pa­jär­vi väl­keh­ti. Oli kesä. Oli lap­suus.

Mum­mo­lan tu­vas­sa seu­ra­sin, mi­ten pa­pan käsi liik­kui her­käs­ti kan­te­leel­la. Sä­vel soi, vaik­ka pap­pa ei näh­nyt kan­te­leen kie­liä. Pa­pal­la oli ai­na pi­me­ää, niin eno­kin oli lap­se­na aja­tel­lut, kun oli il­lan pi­mey­des­sä ma­koil­lut vuo­teel­laan. Pa­pan vah­va ää­ni lau­loi:

– Mun hen­ke­ä­ni sal­paa, liha heik­ko ja syn­ti­nen. On ai­net­ta vain hal­paa maja tai­va­han kyyh­ky­sen. – – Saa sil­loin sii­vet sou­taa suvi-il­ma­han siin­tä­vään, kun en­kel­saat­to nou­taa py­hät kuo­ro­hon kiit­tä­vään.

Tai­vaas­sa ei ol­la so­kei­ta, ram­po­ja tai raa­dol­li­sia.

Het­ket oman pa­pan seu­ras­sa ovat mi­nul­le tär­kei­tä muis­to­ja. Kun en­sin isä­ni kuo­li, sit­ten puo­li­so­ni kas­vat­ti-isä ja vie­lä Hei­mo-vaa­ri, tuli suru sii­tä­kin, kun lap­sil­la ei ole pap­paa. Naa­pu­rin poi­ka­kin ky­syi:

– Mik­si Vir­ta­sil­ta kuo­lee kaik­ki pa­pat?

Ko­to­na lap­set jut­te­li­vat vä­hän hai­kei­na, et­tä kun­pa meil­lä oli­si pap­pa. Las­ten An­ne­li-täti oli men­nyt muu­ta­ma vuo­si sit­ten Mat­ti-se­dän kans­sa nai­mi­siin. Van­hin po­jis­ta mie­tis­ke­li, et­tä on­han An­ne­lil­la Mat­ti, se­hän voi­si ol­la mei­dän pap­pa ja to­te­si vie­lä, et­tä Mat­ti ei kuo­le pit­kään ai­kaan. Ker­roin An­ne­lil­le ja Ma­til­le las­ten aja­tuk­sis­ta. He al­koi­vat mie­lel­lään lap­sil­lem­me va­ra­mum­mok­si ja -pa­pak­si.

Mei­dän Tou­kon ris­ti­äi­sis­sä soi kan­nel. Iso­van­hem­pien lau­lus­sa ru­koil­tiin, et­tä "kul­jet­han ai­na pien­ten mu­ka­na". Mat­ti-pap­pa soit­ti ja lau­loi, An­ne­li-mum­mo­kin lau­loi. Muis­tois­sa­ni pa­la­sin lap­suu­den ke­sään, Po­ke­lan ran­taan, oman pa­pan kä­si­puo­leen.

Oli jäl­leen kas­te­juh­lan ai­ka, Ilo­nan, nuo­rim­mai­sem­me. Ai­la-äi­ti-mum­mo oli apu­na lait­ta­mas­sa. Hä­nel­lä soi pu­he­lin ja sii­tä al­koi on­nel­lis­ten pu­he­lui­den ja ta­pah­tu­mien sar­ja, joka joh­ti äi­ti­ni uu­teen avi­o­liit­toon.

Pik­ku­poi­ka sa­noi erää­nä päi­vä­nä naa­pu­ris­sa asu­val­le ys­tä­väl­leen:

– Mei­än mum­mol­la on uus pap­pa, sen nimi on Pent­ti.

– Mikä sen Pen­tin su­ku­ni­mi on?

Poi­ka ei muis­ta­nut, mut­ta vas­ta­si vek­ku­lis­ti:

– Ruu­su­mä­ki.

– On­ko Ruu­su­mä­en Pent­ti tei­dän pap­pa?!

Mo­lem­mat pik­ku­po­jat nau­roi­vat iloi­ses­ti. (Pent­ti Ruu­su­mä­ki on Mar­kus Ma­ja­luo­man kir­joit­ta­mien las­ten­kir­jo­jen in­hi­mil­li­nen isä­hah­mo, jol­le sat­tuu ja ta­pah­tuu ja jota lap­set ra­kas­ta­vat.)

Ai­la-mum­mol­la ja Pent­ti-pa­pal­la on yh­teen­sä pal­jon lap­sia. Va­lo­ku­vat ovat sei­näl­lä kah­del­la pit­käl­lä hyl­lyl­lä, kaik­ki olem­me siel­lä hei­tä lä­hel­lä. Kou­lu­lai­nen sa­noo sil­mät lois­ta­en:

– Var­mas­ti Eu­roo­pan suu­rin per­he! äi­ti, kou­lus­sa ei­vät us­ko­neet, kun sa­noin, et­tä mul­la on 200 serk­kua.

Olen on­nel­li­nen, et­tä lap­set saa­vat tal­len­taa sy­dä­miin­sä muis­to­ja pa­pois­ta­kin. Eh­kä niis­sä muis­tois­sa on va­loa, le­vol­li­suut­ta, lem­pei­tä sa­no­ja ja huu­mo­ria. Ja sä­vel, joka soi vuo­sien­kin pääs­tä.

Oma pap­pa­ni on jo pe­ril­lä. Jos­kus, kun on ol­lut pi­me­ää tai hiek­ka­tien tomu on tuk­ki­nut nä­ky­miä, olen muis­ta­nut pap­paa. Hän saa jo näh­dä sen, mitä minä en sa­vi­sil­mil­lä­ni näe.

AnnaVirtanen
Kemijokivarsi, pieni vireä kylä, kotikoivikko ja punainen tupa. Täällä elän. Lähellä lapsiani ja puolisoani, lähellä ystäviä, keskellä elämän syvimpiä ääniä. Viisi lasta herätän aamuisin koulutaipaleelle ja kaksi pienempää on kanssani kotosalla. Puuhella lämpenee, puuro hautuu. Päivät täyttyvät lasten äänistä ja kotiäidin arkiaskelista. Kirjoitan lasten oivalluksista, ihmiselosta ja kohtaamisista. Voit lähettää minulle palautetta osoitteeseen virtanen_anna@suomi24.fi.
15.7.2024

Hän loistaa valona, hän säteilee kirkkautta, hohde verhoaa hänen suuren voimansa. Hab. 3:4

Viikon kysymys