Minulla on rakkaita tallenteita. Niitä löytyy tietokoneen kovalevyltä ja muistitikuiltakin. Mutta tietokoneaikaa varhaisemmat tallenteet ovat erityisen rakkaita. Ehkä siksi, että niitä katsellessa tuntuu, kuin katsoisi tekijää suoraan kasvoihin. Kuin olisi koskettamassa lämmintä kättä.
Leivontaohjevihon loppusivuilla on runo. Sen oli kotona käynyt opiskelija runokirjasta joskus löytänyt ja leivontapuuhiensa keskellä minulle tallentanut. Ja vaikka viimeisille sivuille ei ollut mitään asiaa, kun oli etsimässä mustikkapiirakan ohjetta, sinne piti sittenkin kurkistaa. Runon löysin ensimmäisen kerran sattumalta.
”Miten sinä jaksat, äiti?
Sinulla on kotona monta tehtävää:
Suostuttelet pienokaistasi nukkumaan,
luet hänelle iltasadun
ja siunaat synnit anteeksi.
Kuuntelet koululaistesi huolia
ja järjestelet kotitöitä
Avaat sydämesi
saat neuvoja ja rohkaisuja
Siionin rakkaudessa solmut aukeavat.
Siten sinä jaksat, äiti!”
Tämä runo on ollut minulle erityisen rakas. Olen elämässäni kokenut monta kertaa juuri noin, miten runossa kerrotaan.
Jossakin vaiheessa eteisen lipastolaatikossa oli iso vihko, jonka kannessa luki: Meidän talon tallennuksia. Sen vihon väliin pujahti piirustuksia, runoja ja hauskoja tuokiokuvia kodin hyrskynmyrskynhetkistä. Ja tietysti myös lasten laukaisuja. Yhtenä jouluna nokkela siskospari oli koonnut vihon kirjaksi. Aarre paljastui joulupaketista.
Sitten on vielä se pitkän perinteen joululehti, jonka kokoamiseen osallistuvat edelleen kaikki kaukana asuvatkin perheenjäsenet omien joulunaluskiireiden keskellä. Joka vuosi lehden painosluku kasvaa, sillä se on odotettu joulupaketti joka perheessä. Eipä arvannut 15-vuotias esikoinen, millaisen perinteen hän aloitti, kun kokosi ensimmäiset Kotikummun uutiset!
Joskus kun arjen paineet tahtovat ahdistaa mieltä, pitää lähteä tankkausreissulle. Joskus tällaiseksi reissuksi riittää muistikuvaretki. Toisella kertaa auttaa, kun rupeaa penkomaan aarrekätköjä. Enimmäkseen tallenteet ovat iloisessa sekasotkussa tämän talon uumenissa. Yleensä ne löytyvätkin silloin, kun ei odota mitään löytävänsä.
Nykyään mietin monesti, miten paljon nykyajan perheenäidit ja isät menettävät, kun paperiviestintää on enää niin vähän. Tekstiviestejä on mahdotonta löytää sattumalta kaappien uumenista tai kirjojen välistä.
Mutta onneksi vieläkin löytyy pieniä taitavia käsiä, jotka väsäävät sokeri- tai ryynilaatikosta postilaatikon ja kiinnittävät sen maalarinteipillä lastenhuoneen oveen! Ja viestit, jotka laatikosta löytyvät, eivät katoa hipaisusta roskakoriin.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys