Koh­ti kat­so­vien tum­mien sil­mien tus­ka on to­del­li­nen, hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti lä­pi­käy­ty.

– Mi­ten kos­kaan pys­tyn luot­ta­maan ke­neen­kään? Mi­ten maa­il­mas­sa voi ol­la ih­mi­siä, jot­ka ky­ke­ne­vät sa­tut­ta­maan tois­ta niin pal­jon?

Tus­ka on tart­tu­vaa. Se kie­tou­tuu lä­hel­lä ole­vien ym­pä­ril­le ja saa nuo­ret poh­ti­maan, mi­ten voi tie­tää, mil­lai­sia koh­taa­mam­me ih­mi­set oi­ke­as­ti ovat. Pi­tää­kö ai­na ol­la va­ruil­laan? Pi­tää­kö elää pe­los­sa joka het­ki? Kun lu­kee uu­ti­sia, tun­tuu hel­pos­ti, et­tä mis­sä ta­han­sa saat­taa ta­pah­tua pa­ho­ja asi­oi­ta. Mis­sä ta­han­sa vas­taam­me voi tul­la ih­mi­nen, jon­ka teot ovat ar­vaa­mat­to­mia. Pi­tää­kö siis elää ai­nai­ses­sa pe­los­sa?

Raa­ma­tus­sa lu­kee: ol­kaa hy­väs­sä tur­vas­sa! Rank­ka ko­ke­mus sai ol­la tuo­mas­sa Ju­ma­lan tur­vaan ker­to­muk­se­ni nuo­ren. Sai löy­tyä Ju­ma­la, joka ei ole pe­lot­ta­va ja pe­tol­li­nen, vaan us­kol­li­nen ja lau­pi­as. Ko­ke­mus roh­kai­si mei­tä lä­hel­lä kul­ke­vi­a­kin tie­dol­la, kuin­ka vah­val­la ja tur­val­li­sel­la poh­jal­la oma elä­mäm­me on, kun se on Ju­ma­lan tur­vas­sa, pet­tä­mät­tö­mien käm­me­nien suo­jas­sa.

Ko­ke­mus toi mie­leen muis­ton erääs­tä kes­kus­te­lus­ta, jon­ka kä­vin us­kos­ta luo­pu­neen lä­hei­se­ni kans­sa. Olin ky­sy­nyt hä­nel­tä, et­tä jä­tit­kö mi­tään, mitä tu­let kai­paa­maan.

– Ai­na­kin luot­ta­mus. Us­ko­vai­siin voi ai­na luot­taa, hän sa­noi hil­jaa.

Hä­nen ko­ke­muk­sen­sa tun­tui isol­ta ja mer­kit­tä­väl­tä. Toi­voin, et­tä se oli­si niin mer­kit­tä­vä, et­tä se oli­si tien­viit­ta­na ta­kai­sin. Mo­nes­ti jäl­ki­kä­teen olen pa­lan­nut tuo­hon vas­tauk­seen ja miet­ti­nyt, mit­kä ko­ke­muk­set oli­vat sen taus­tal­la.

Ajat­te­len, et­tä luot­ta­mus Ju­ma­laan tu­lee us­kon kaut­ta. Se an­taa tur­val­li­sen koh­teen hil­jai­sel­le pu­heel­le, kun elä­mä tuo ah­dis­tus­ta ja tus­kaa. Se an­taa lu­van it­kul­le il­man syy­tök­siä ja kat­ke­ruut­ta. Se lu­paa ru­koil­la, vaik­ka ei oli­si sa­no­ja­kaan. Jo­na­kin päi­vä­nä se voi an­taa voi­man an­taa an­teek­si hä­nel­le­kin, joka ei an­teek­si­an­toa pyy­dä. Tär­kein­tä on, et­tä se an­taa rau­han ja le­von.

On suun­nat­to­man iso asia, et­tä vaik­ka on jou­tu­nut käy­mään läpi vai­kei­ta­kin asi­oi­ta, voi aja­tel­la, et­tä ei kul­je tätä tie­tä yk­sin, vaan tai­vaan Isä kul­kee mu­ka­na. Ja vaik­ka juu­ri nyt ei näe ja tie­dä, mi­ten hän asi­oi­ta joh­dat­taa, hän joh­dat­taa kui­ten­kin. Jos­kus olen hy­vin konk­reet­ti­ses­ti jäl­ki­kä­teen saa­nut ko­kea, et­tä juu­ri näin se ta­pah­tui. Ja ih­me­tel­lä Luo­jan vii­sas­ta tar­koi­tus­ta.