Avaan parvekkeen oven ja astun viileään ulkoilmaan. Kevätpäivän viimeiset auringonsäteet loistavat sulaneiden kuusten latvoissa. Hengitän syvään ja annan katseeni kulkea maiseman lävitse.
Ajatuksiini nousee lähestyvä kesä, mutta sitä pidemmälle tuntuu vaikealta katsoa.
Jos minulla olisi muutaman vuoden takaisen itseni mieli, olisin satavarmasti menossa opistoon, mutta nyt en enää tiedäkään. On niin paljon asioita, jotka opistoelämässä mietityttävät ja joita en haluaisi kohdata. Mutta on myös asioita, joita kaipaan ja jotka saavat välillä minut unohtamaan epäluuloni. Opisto tuntuu ajatuksissani kuin turvapaikalta maailman myrskyjen keskellä. Näen opiston elämääni ravistelevana ja muokkaavana kokemuksena - sekä hyvässä että pahassa.
Tällä hetkellä olen onnellinen, kun saan elää ihan itsekseni perheeni ja minulle rakkaiden harrastusten, kuten musiikin ja kirjoittamisen, parissa. Mitä jos olen ihan vääränlainen ihminen opistolaiseksi? Pystynkö olemaan läsnä niin usein, kuin opistossa kohdataan muita ihmisiä? Mitä jos väsyn opistoelämän sosiaalisuuteen ja menetän mielenkiintoni kaikkeen?
***
Opiston alkamisesta on kulunut nyt pari kuukautta. Toisaalta tuntuu, että olen ollut opistossa jo kauan, ja toisaalta taas aika on kulunut uskomattoman nopeasti. Ihan vastahan oli se sunnuntai, elokuun 25. päivä, kun opisto alkoi. Istuin kirkossa ja katselin, kun toiset opistolaiset tulivat ja asettuivat istumaan paikoilleen. Tuntui oudon epätodelliselta.
Ensimmäiset pari viikkoa olivat pitkiä ja uuvuttavia. Oli niin paljon uusia asioita pienen ajan sisällä.
“Tuntuu, etten ehkä halua jatkaa täällä. Vaikka on paljon hyviä hetkiä, en jaksa ajatella, että olisin täällä oikeasti kevääseen asti.”
Nuo sanat kirjoitin päiväkirjaani, kun olin ollut opistossa pari päivää. Nyt ajattelen, että oli ihan luonnollista olla noina ensimmäisinä päivinä uuvuksissa; varmasti suurin osa opistolaisista oli vähän hukassa uuden edessä. Jos olisin silloin voinut sanoa itselleni, mitä nyt tiedän, olisin sanonut: älä säikähdä, katso toiveikkain mielin eteenpäin. Olisin luvannut, että kaikki järjestyy. Vaikeita hetkiä on, mutta ne ovat osa elämää.
Alkuvaiheiden jälkeen mieli on vapautunut. Koen, että Taivaan Isä on nähnyt epävarmaan sydämeeni ja näyttänyt minulle suunnan. Tunnen olevani siellä, missä minun kuuluukin olla. Me emme ole opistossa sattumalta, kuten tulojuhlassa sanottiin.
Mikä oli sitten syy siihen, että päätin tulla opistoon epävarmuudestani ja peloistani huolimatta? Selkeää vastausta tai tiettyä konkreettista asiaa en osaa nimetä, mutta kesäkuussa opisto- ja myös lukiopaikan varmistuttua aloin tuntea kuin kutsumusta opistoon. Halusin vahvistua ja kasvaa sekä uskossa että muutoin ihmisenä. Niinpä päätin ottaa paikan vastaan ja siirtää lukioon menoa.
Nyt kun opistosyksy on kulunut jo pitkälle, en ajattele opistoon tuloani enää niinkään omana päätöksenäni vaan suurena Jumalan lahjana ja johdatuksena. Hyvät tuokiot oppitunneilla, keskustelut uskosta ja muista elämän asioista, yhdessä laulaminen ja erityisesti ihmiset täällä tekevät minut hyvin onnelliseksi. Sosiaalisuuden määräkin on tuntunut ihan sopivalta minulle. Ehkä se on sitä kasvua, jota toivoin ja tarvitsin.
Olen kiitollinen siitä, että saan olla täällä tänään.
Siina Laivamaa, Ranuan opisto
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys