JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Tervetuloa kotiin!

12.10.2018 6.52

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420181012065200

Maa­nan­tai-il­ta. As­tun lä­hes täy­teen bus­siin. En­sim­mäi­se­nä kuu­len tu­tun Sii­o­nin lau­lun. Et­sin pai­kan, is­tun alas ja ter­veh­din vie­rus­ka­ve­ria: "Ju­ma­lan ter­ve.”

Sul­jen sil­mä­ni het­kek­si. Hy­myi­lyt­tää. Ym­pä­ril­tä kuu­luu iloi­sia ää­niä. Har­voin bus­sis­sa on näin hyvä ol­la. Yleen­sä is­tun siel­lä kuu­lok­keet kor­vil­la hil­jaa ja odo­tan vain, et­tä mat­ka lop­pui­si pian.

On jo pi­me­ää, kun saa­vum­me opis­tol­le. Suun­nis­tam­me huo­ne­ka­ve­ri­ni kans­sa käm­päl­lem­me. Ik­ku­nois­ta nä­kyy va­loa. Vie­rei­sen käm­pän por­tail­la pa­laa kynt­ti­lä.

As­tun si­sään ja kuu­len: "Ter­ve­tu­loa ko­tiin!" Mi­ten hy­väl­tä se tun­tuu­kaan! Iha­naa ol­la tääl­lä taas.

En­sim­mäi­nen kuu­kau­si opis­tos­sa on nyt ta­ka­na.Tun­tuu has­sul­ta, et­tä olen ol­lut tääl­lä vas­ta kuu­kau­den. On ta­pah­tu­nut niin pal­jon kaik­kea. Opis­ke­lu ja va­paa-ajan toi­min­ta on käyn­nis­ty­nyt. Olen al­ka­nut ko­tiu­tua tän­ne. Olen saa­nut mon­ta uut­ta ys­tä­vää ja mo­nia uu­sia ko­ke­muk­sia.

Mut­ta sil­ti, sii­tä­kö on muka jo kuu­kau­si, kun tu­lin tän­ne! Kä­ve­lin opis­ton pää­o­ves­ta si­sään ja ajat­te­lin, et­tä wau, nyt mi­nä­kin oon opis­to­lai­nen. Tun­tuu, et­tä se oli vii­me vii­kol­la!

Tääl­lä oman ko­ti­ko­din mer­ki­tys on kas­va­nut val­ta­vas­ti. Tun­tuu niin hy­väl­tä kak­si­viik­koi­sen jäl­keen men­nä ko­tiin. Ei tar­vit­se muu­ta­maan päi­vään ol­la ol­len­kaan so­si­aa­li­nen.

Opis­to­e­lä­mä ei ole ol­lut niin ruu­suis­ta kuin etu­kä­teen ajat­te­lin. To­sis­saan­kin on ol­lut huo­no­ja päi­viä ja het­kiä. On ol­lut vä­sy­mys­tä. Ei ole jak­sa­nut hy­myil­lä. Ei ole jak­sa­nut sitä val­ta­vaa so­si­aa­li­suu­den mää­rää.

Vä­lil­lä on tun­tu­nut, et­tä kai­kil­la muil­la on opis­tos­sa hyvä ol­la, ei­kä muil­la nii­tä huo­no­ja päi­viä näy­tä ole­van ol­len­kaan. Et­tä it­se olen ai­noa, jol­la on jos­kus her­mot ki­rei­nä. Ja olen aja­tel­lut, et­tei ke­tään edes kiin­nos­ta, mi­ten minä jak­san.

Mut­ta sit­ten on jos­sain käy­tä­väl­lä tul­lut joku iha­na opis­to­ys­tä­vä vas­taan, hy­myil­lyt au­rin­koi­ses­ti. Kat­so­nut sil­miin ja ky­sy­nyt: “Mi­ten sul­la me­nee?” Tai tul­lut vain ru­tis­ta­maan lu­jas­ti. Paha mie­li on men­nyt me­no­jaan.

Mi­nua on aut­ta­nut jak­sa­maan myös se, et­tä mo­nes­ti il­tai­sin olen huo­ne­ka­ve­ri­ni kans­sa pi­me­äs­sä huo­nees­sa ju­tel­lut kai­kes­ta. Kum­pi­kin on ker­to­nut, mikä täs­sä päi­väs­sä oli hy­vää. On siu­nat­tu toi­si­am­me ja jä­tet­ty Ju­ma­lan rau­haan.

Mu­siik­ki on to­del­la iso osa mei­dän opis­to­päi­vi­äm­me. Mo­nes­ti op­pi­tun­neil­la­kin kuu­luu lau­lua tai hy­räi­lyä. Lau­la­mi­nen "jää pääl­le", ja kun me­nen käy­mään kau­pas­sa, ha­vah­dun usein sii­hen, et­tä huo­maa­mat­ta­ni lau­lan. Opis­tol­la olen niin tot­tu­nut sii­hen, et­tä voin lau­laa mis­sä vain il­man et­tä ku­kaan pi­tää sitä kum­mal­li­se­na.

Vä­lil­lä ha­vah­dun ta­ju­a­maan, kuin­ka hie­no asia mu­siik­ki on. Kuin­ka hie­noa on, et­tä opis­tos­sa on pal­jon mu­si­kaa­li­sia ih­mi­siä. Kuin­ka hie­noa on, et­tä saam­me lau­laa ja soit­taa yh­des­sä. On mah­ta­va tun­ne, kun me­nee soit­ta­maan au­laan pi­a­noa ja het­ken pääs­tä ym­pä­ril­lä on jopa pa­ri­kym­men­tä ys­tä­vää lau­la­mas­sa.

Pa­ras­ta mie­les­tä­ni on ol­lut se, kun olem­me lau­la­neet ää­nis­sä. Il­tai­sin olem­me usein pie­nel­lä po­ru­kal­la lau­la­neet pi­hal­la vie­lä sen jäl­keen, kun pää­ra­ken­nus on sul­jet­tu. Yk­si opis­to­syk­syn iha­nim­mis­ta muis­tois­ta it­sel­le­ni on, kun erää­nä il­ta­na kä­vim­me jo­kai­ses­sa käm­päs­sä lau­la­mas­sa il­ta­lau­lun:

"Tule kans­sa­ni, Her­ra Jee­sus.

Tule, siu­naa päi­vän työ.

Tule il­loin ja aa­muin var­hain,

tule vie­lä kun jou­tuu yö.

Tule as­ke­le as­ke­leel­ta

mi­nun kans­sa­ni kul­ke­maan.

Sua il­man en saa­ta ol­la,

pysy luo­na­ni ai­ni­aan.”

Teks­ti: Hel­mii­na Myl­ly­ne­va, Ra­nu­an opis­to

Ku­vat: Pau­li Mu­ta­nen

Opistoblogi
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys