Opis­to­e­lä­mä on vauh­di­kas­ta. Opis­tol­la sat­tuu ja ta­pah­tuu ai­na. Vuo­si ete­nee vilk­kaas­ti: kes­kus­te­lu­ti­lai­suuk­sia, koh­taa­mi­sia, tee­ma­viik­ko­ja ja -päi­viä, tem­pauk­sia, ret­kiä, juh­lia, pro­jek­te­ja, ko­kouk­sia, pe­rin­tei­si­ä­kin op­pi­tun­te­ja, har­tauk­sia, ko­tiin­läh­tö­jä, kurs­se­ja, tal­vi­päi­viä, opis­to­seu­ro­ja ja vaik­ka mitä.

Vä­keä käy pal­jon, tut­tu­ja ja ou­to­ja. Kon­tak­te­ja on pal­jon. Jos­kus sa­noin­kin lu­ku­vuo­den al­ka­es­sa, hen­ki­lös­tön esit­täy­ty­es­sä, et­tä mi­nun teh­tä­vä­ni opis­tos­sa on juo­da kah­via ja ju­tut­taa vie­rai­ta. Kah­vin juon­tia on ol­lut to­sin vä­hen­net­tä­vä mat­kan var­rel­la. Joku oli ker­ran opis­to­seu­rois­sa ih­me­tel­lyt, mi­ten reh­to­ri jak­saa sen, kun kaik­ki tu­le­vat pu­hut­te­le­maan.

Opis­ke­li­joi­den vauh­ti on aa­mu­ja lu­kuun ot­ta­mat­ta niin lu­jaa, et­tä minä oli­sin jos­kus tyy­ty­nyt vä­hem­pään­kin. En­tä kun tämä syke lop­puu? It­sel­le­ni tuli ke­säl­lä 2016 ai­ka, jol­loin vir­nui­lin: minä elän koh­ta niin kuin vii­meis­tä päi­vää. Se oli huu­mo­ria, joka val­mis­ti mi­nua suu­reen muu­tok­seen, opis­tos­ta ir­tau­tu­mi­seen ja eläk­keel­le läh­töön. Hei­nä­kuun vii­mei­se­nä päi­vä­nä olin vii­meis­tä päi­vää Ra­nu­an opis­ton reh­to­ri­na.

Olin opis­to­työs­sä Ra­nu­al­la kah­dek­san vuot­ta, min­kä ajan per­heem­me myös asui kah­ta ko­tia, kos­ka oma ja vai­mo­ni työ­paik­ka oli­vat kau­ka­na toi­sis­taan. Pal­jon reis­sa­sim­me vii­kon­lo­pun viet­toon, ko­tiin tai työ­a­sun­toon. Olen kii­tol­li­nen, et­tä var­jel­luim­me lii­ken­tees­sä vaa­roil­ta yh­tä po­ro­ko­la­ria lu­kuun ot­ta­mat­ta.

Opis­to­työ on eri­tyi­ses­ti reh­to­ril­le hy­vin ko­ko­nais­val­tais­ta vas­tuun­kan­ta­mis­ta. Mi­nul­le se on so­pi­nut oi­kein hy­vin. Teh­tä­vät hoi­de­taan kel­loa vil­kui­le­mat­ta, kun on nii­den ai­ka, ja tau­koa pi­de­tään, kun on hyvä sau­ma. Opis­toon tul­les­sa­ni joku työn­te­ki­jä neu­voi, et­tä opis­tol­ta kan­nat­taa ol­la pois sil­loin, kun se on mah­dol­lis­ta. Se oli vii­sas neu­vo oman jak­sa­mi­sen ja hy­vin­voin­nin kan­nal­ta. Työn kuor­ma on näet mel­ko rank­ka. Ja kun työ on mie­len­kiin­tois­ta ja mer­ki­tyk­sel­lis­tä, se nie­lai­see hel­pos­ti ohi koh­tuu­den. Sii­tä ker­ran työ­ter­veys­hoi­ta­ja muis­tut­ti mi­nua tai­ta­vas­ti.

Yk­si asia, joka jäi mi­nul­ta ai­van puo­li­tie­hen, oli ai­to, täy­si­pai­noi­nen ja mo­ni­puo­li­nen koh­taa­mi­nen sekä sen ke­hit­tä­mi­nen opis­tos­sa. Koh­taa­mi­nen­han on par­haim­mil­laan vuo­ro­vai­ku­tus­ta, joka ko­lah­taa po­si­tii­vi­ses­ti ja jät­tää mie­lui­sat jäl­jet sekä voi­maan­nut­taa kes­kus­te­lu­kump­pa­nin.

Sain teh­dä opis­tos­sa työ­tä nä­kö­a­la­pai­kal­la rik­kaan toi­min­ta­ver­kos­ton kes­kel­lä, kris­til­li­syy­den sy­dä­nään­ten syk­kees­sä. Sain enem­män kuin pys­tyin an­ta­maan. Mie­les­sä­ni on hai­keut­ta mut­ta eri­tyi­ses­ti huo­jen­tu­nut olo, kun vas­tuut ovat ohi. Minä val­mis­tuin läh­te­mi­seen. Läh­din hy­väs­tä työ­pai­kas­ta hy­väl­lä mie­lel­lä ja kii­tol­li­se­na uu­teen elä­män­vai­hee­seen, eläk­keel­le. Vie­lä en tie­dä, mil­lai­nen pol­ku on edes­sä­ni. Mo­net ovat ko­ke­muk­sen­sa pe­rus­teel­la roh­kais­seet, et­tä edes­sä on hy­vää.

Ee­ro Nuo­li­o­ja