JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Pie­ni en­ke­li pään pääl­lä

14.5.2020 6.30

Juttua muokattu:

14.5. 10:09
2020051410090520200514063000

– Tuol­la len­tää en­ke­li, 2-vuo­ti­as huu­dah­ti.

– Se on mun oma suo­je­lu­sen­ke­li. Koh­ta se tu­lee ta­kai­sin, hän jat­koi.

Me muut vä­hän hä­kel­lyim­me ja kat­soim­me ik­ku­nas­ta me­kin. Em­me näh­neet sen koom­min en­ke­liä kuin muu­ta­kaan len­tä­vää. Mie­tim­me, et­tä nä­ki­kö­hän lap­si kui­ten­kin lin­nun vai ihan oi­ke­as­ti en­ke­lin.

Minä vä­hän huo­les­tuin­kin ja muis­tut­te­lin kaik­kia vah­ti­maan tätä poi­kaa ta­val­lis­ta­kin tar­kem­min. Muis­tin kyl­lä, et­tä mo­net lap­set pu­hu­vat jos­kus en­ke­leis­tä. Eh­kä he nä­ke­vät nii­tä ihan oi­ke­as­ti­kin. Mei­dän isom­pien sil­mät ovat tain­neet su­men­tua näil­le iha­nil­le ih­meil­le.

Muis­tin, mi­ten sa­mai­ses­ta ik­ku­nas­ta on len­tä­nyt ai­em­min­kin en­ke­li. Vuo­sia sit­ten is­tuin olo­huo­neen lat­ti­al­la ja kei­nut­te­lin 1-vuo­ti­as­ta, sil­lois­ta kuo­pus­ta. 3-vuo­ti­as kat­se­li mi­nua pää kal­lel­laan, sil­mät ilos­ta sir­ril­lään ja sa­noi: ”Äi­ti, ek sää huo­maa, sun pään pääl­lä is­tuu pie­ni en­ke­li?” Nyt se len­si tuos­ta ik­ku­nas­ta ulos.”

Minä iloit­sin en­ke­lis­tä, mut­ta tu­lin vä­hän le­vot­to­mak­si. Olin vas­ta teh­nyt po­si­tii­vi­sen ras­kaus­tes­tin, jo­ten mie­tin, liit­tyi­kö en­ke­lin nä­ke­mi­nen jo­ten­kin sii­hen vai ta­pah­tuu­ko jo­tain muu­ta. Sinä päi­vä­nä au­tos­sa is­tu­es­sa­ni jän­ni­tin ko­la­ria.

Kun sit­ten me­nin en­sim­mäi­sel­le äi­tiys­neu­vo­la­käyn­nil­le, ult­raa­va lää­kä­ri ky­syi, et­tä mil­tä si­nus­ta it­ses­tä tun­tuu, on­ko kaik­ki hy­vin. Minä vas­ta­sin, et­tä on vä­hän sel­lai­nen olo, et­tei kaik­ki ole ihan kun­nos­sa.

Ker­roin tyt­tä­re­ni nä­ke­mäs­tä en­ke­lis­tä, vaik­ka vä­hän no­lot­ti­kin ker­toa. Sa­noin lää­kä­ril­le miet­ti­nee­ni, et­tä ker­toi­ko­han en­ke­lin nä­ke­mi­nen sitä, et­tä meil­le on tu­los­sa vam­mai­nen lap­si vai on­ko­han si­kiö kuol­lut. Lää­kä­ri ei ol­len­kaan nau­ra­nut mi­nun ju­tuil­le­ni, vaan vas­ta­si, et­tä jos­kus saat­taa näin ol­la. Kun hän ult­ra­si koh­tu­a­ni, huo­ma­sim­me mo­lem­mat, et­tei siel­lä syk­ki­nyt elä­mää. Eh­kä se pie­ni en­ke­li oli ol­lut hän, jon­ka elä­mä oli päät­ty­nyt.

Jut­te­lim­me sil­loin ko­to­na tyt­tä­ren nä­ke­mäs­tä en­ke­lis­tä. Sa­noin, et­tä meil­lä jo­kai­sel­la on en­ke­li, mut­ta tosi har­voin käy niin, et­tä en­ke­lin nä­kee.

Sil­loin poi­kam­me ih­met­te­li, et­tä ai, on­ko se har­vi­nais­ta. Hän ker­toi, et­tä kak­si vuot­ta sit­ten es­ka­ris­sa hän oli pu­ke­nut ul­ko­vaat­teet en­sim­mäi­se­nä ja men­nyt pi­ha­rap­pu­sil­le odot­te­le­maan es­ka­ri­ka­ve­rei­taan ulos. Sii­nä is­tus­kel­les­saan hän oli näh­nyt, mi­ten kak­si en­ke­liä lii­hot­te­li sii­nä jon­kin ai­kaa ja läh­ti sit­ten pois. Hän ei ol­lut edes aja­tel­lut, et­tä sii­nä oli mi­tään ih­meel­lis­tä.

Usein tai­taa­kin ol­la niin, et­tä jos en­ke­lin nä­kee tai ais­tii, se on sel­lai­nen ko­ke­mus, jos­ta ei ha­lua pu­hua suu­reen ää­neen. Se on vai­kut­ta­va, hen­ki­lö­koh­tai­nen ko­ke­mus.

It­sel­le­ni­kin on jää­nyt mie­leen nuo­ruus­vuo­sil­ta eräs ti­lan­ne, jos­ta en ole juu­ri ke­nel­le­kään ker­to­nut. Olin rip­pi­kou­lua edel­tä­vä­nä ai­ka­na vä­hän le­vo­ton, en­kä elä­nyt ihan puh­taal­la omal­la­tun­nol­la. Olen jos­sain ai­em­mas­sa pos­tauk­ses­sa­ni kir­joit­ta­nut­kin, mil­lai­nen kään­ne ti­lan­tee­see­ni tuli sil­loin Ou­lun isois­sa seu­rois­sa: Is­tuin pen­kis­sä, kuun­te­lin saar­no­ja ja ha­lu­sin us­koa. Muis­tan, mi­ten ajat­te­lin, et­tä tämä on se jouk­ko, jo­hon ha­lu­an kuu­lua.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä olim­me taas me­nos­sa seu­roi­hin, kun loik­ka­sin tien yli. En huo­man­nut oi­ke­al­ta tu­le­vaa au­toa, joka tör­mä­si mi­nuun. Kun sit­ten ma­ka­sin maas­sa ko­vis­sa ki­vuis­sa, kuu­lin lau­lun:

”Sä kul­jet seu­ras­sa Jee­suk­sen,

sen ker­too kat­see­si rie­mui­nen,

sen ker­too lau­lu­si helk­ky­vä

myös mur­heen, kyy­nel­ten kes­kel­lä.


Ei tun­ne rau­haa­si maa­il­ma,

ei huo­maa tiel­lä­si kuk­kia.

Se aal­lon leik­kei­hin kiin­ty­en

ei tie­dä hel­mis­tä sy­vyy­den.” (VK 319.)


Kuun­te­lin lau­lua, ja tun­tui, et­tä se hel­pot­ti olo­a­ni. Ku­vit­te­lin sen tu­le­van jon­kun ra­di­os­ta tai jos­tain kai­ut­ti­mes­ta. Kun sit­ten sai­raa­lan sän­gys­sä myö­hem­min ky­se­lin, et­tä mis­tä­hän se lau­lu tuli, niin sis­ko­ni ja ys­tä­vä­ni, jot­ka oli­vat on­net­to­muus­pai­kal­la kans­sa­ni, sa­noi­vat, et­tei­vät he kuul­leet mi­tään lau­lua. He ar­ve­li­vat, et­tä se oli en­ke­lin lau­lua.

Ai­na, kun kuu­len tä­män lau­lun, muis­tan tuon ta­pah­tu­man ja ajat­te­len, et­tä tä­män lau­lun sa­noil­la on mi­nul­le jo­kin eri­tyi­nen mer­ki­tys. En tai­da kos­kaan tie­tää var­mas­ti, mis­tä se lau­lu kuu­lui vai kuu­lui­ko se vain mi­nun pääs­sä­ni. On kui­ten­kin loh­dul­lis­ta aja­tel­la, et­tä se saat­toi ol­la en­ke­lin lau­lu­a­kin.

Saam­me luot­taa sii­hen, et­tä meil­lä jo­kai­sel­la on suo­je­lu­sen­ke­li. Jos­kus en­ke­li voi il­moit­taa jo­tain tär­ke­ää tai loh­dut­taa su­run kes­kel­lä. En­ke­lin nä­ke­mi­nen ei tee ke­nes­tä­kään pa­rem­paa us­ko­vais­ta, ei­kä nä­ke­mät­tä jää­mi­nen huo­nom­paa.

Mo­nes­ti olen ko­ke­nut en­ke­lik­si ys­tä­vän, jon­ka kans­sa olen saa­nut pu­hua us­ko­mi­sen asi­ois­ta, joka on loh­dut­ta­nut ja an­ta­nut syn­nit an­teek­si. Raa­ma­tus­sa roh­kais­taan­kin: ”Äl­kää unoh­ta­ko osoit­taa vie­raan­va­rai­suut­ta, sil­lä jot­kut ovat yö­si­jan an­ta­es­saan tul­leet ma­joit­ta­neek­si en­ke­lei­tä” (Heb. 13:2).

VirpiMäkinen
Minulla on keltainen keinutuoli. Se on minun ensimmäinen omilla rahoilla hankkimani huonekalu. Ostin sen vanhojen tavaroiden liikkeestä Pattijoelta, josta olen kotoisin. Se on kulkenut mukanani ensin Ouluun ja siellä moneen eri asuntoon. Sitten se muutti kanssamme Kuortaneelle ja sieltä Seinäjoelle, jossa nyt asumme. Istun siinä ihmettelemässä elämää maalaten, kirjoittaen tai vielä tärkeämpää: lapsiamme sylitellen. Voit kirjoittaa minulle: virpi@keltainenkeinutuoli.fi
3.6.2020

Jee­sus sa­noo: "To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: sil­lä, joka us­koo, on ikui­nen elä­mä." Joh. 6:47

Viikon kysymys