JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Niin pitkä on matka, ei kotia näy…

18.4.2016 7.05

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160418070500

Vii­si­vuo­ti­aa­na poi­ka­na sei­soin usein pit­kään pin­na­sän­gyn reu­nal­la ja kat­soin, kun pik­ku­vel­je­ni Veik­ko nuk­kui. Ym­mär­sin, et­tä Veik­ko oli eri­lai­nen, mut­ta ää­ret­tö­män ra­kas. Veik­ko näyt­ti nuk­ku­es­saan kau­niil­ta ja hau­raal­ta. Oli help­po aja­tel­la, et­tä tuon sän­gyn vie­rel­lä oli koko ajan suo­je­lu­sen­ke­li. Vii­si vuot­ta myö­hem­min koin suo­je­lu­sen­ke­lin läs­nä­o­lon to­dek­si. Kir­joi­tin ta­pah­tu­man ylös tuo­reel­taan, ja se nou­see mie­lee­ni edel­leen kuin ei­li­nen päi­vä.

Olin sil­loin kym­men­vuo­ti­as pik­ku­poi­ka. Oli huh­ti­kuu, ja isä meni he­vo­sel­la met­sään pui­ta ha­ke­maan. Lumi oli jo osak­si su­la­nut, mut­ta jää­ty­nyt sit­ten ko­vak­si han­gek­si. Se kan­toi so­pi­vas­ti reen al­la ja aut­toi myös he­vo­sen liik­ku­mis­ta met­säs­sä. Lu­mi­hiu­ta­lei­ta lei­jai­li har­vak­sel­taan. Il­ta oli tu­los­sa.

Olim­me pi­hal­la tou­hu­a­mas­sa, kun kuu­lui äi­din ää­ni: ”On­ko Veik­ko siel­lä?” Ei ol­lut. Et­sim­me hän­tä pi­ha­pii­ris­tä, mut­ta em­me löy­tä­neet. Isän reen jäl­jet nä­kyi­vät ku­jal­la ja ka­na­van var­rel­la. Nii­den vie­rel­lä oli pie­net ja­lan­jäl­jet. Veik­ko oli läh­te­nyt met­sään isän pe­rään. Pel­ko nou­si mie­lee­ni, en­kä pa­lan­nut ko­tiin, vaan läh­din juos­ten seu­raa­maan pik­ku­vel­je­ni jäl­kiä.

Lun­ta oli pai­koin vä­hän, ja koh­ta Vei­kon jäl­jet er­ka­ni­vat he­vo­sen jäl­jis­tä. Ja­lan­jäl­jet joh­ti­vat laa­jaan asu­mat­to­maan met­sään. Lu­mi­sa­de oli yl­ty­mäs­sä. Jäl­jet peit­tyi­si­vät koh­ta, ja tu­los­sa oli kyl­mä ja pi­meä yö. Sii­tä Veik­ko ei sel­viy­tyi­si.

Juok­sin pit­kin met­sä­pol­kua, jota Veik­ko oli kä­vel­lyt, mut­ta koh­ta pol­ku lop­pui ja edes­sä oli laa­ja suo. Jäl­kiä oli pai­koin hy­vin vai­kea näh­dä, sil­lä lun­ta oli vain mät­täi­den vä­lis­sä. Koh­ta ka­do­tin­kin jäl­jet. Pe­los­ta va­pis­ten aloin kier­tää ke­hää, jota laa­jen­sin koko ajan, mut­ta tur­haan. Jäl­jet oli­vat ka­don­neet.

Tun­sin tuo­na hä­mär­ty­vä­nä il­ta­na it­se­ni avut­to­mak­si. Isän kir­veen kap­sah­te­lu kuu­lui kau­kaa. It­ku kur­kus­sa aloin huu­taa hän­tä avuk­si, mut­ta hän oli lii­an kau­ka­na ei­kä kuul­lut ään­tä­ni. Sil­loin muis­tin jos­sain seu­rois­sa kuu­le­ma­ni Raa­ma­tun sa­nat. Ei­no Rim­pi­läi­nen oli ne pu­hees­saan sa­no­nut, ja ne oli­vat jää­neet mie­lee­ni, kun olin poh­ti­nut, mitä ne mer­kit­si­vät: ”Mitä us­ko­en ru­koi­let­te, sen te saat­te.”

Pol­vis­tuin mät­tääl­le, ja kyy­ne­leet va­lui­vat vir­ta­naan pos­kil­le­ni, kun huu­sin avuk­se­ni Isää, joka on kau­ka­na, mut­ta kuu­lee las­ten­sa hil­jai­sim­mat­kin huo­kauk­set. Tun­tui en­tis­tä vai­ke­am­mal­ta löy­tää jäl­kiä su­mein sil­min, mut­ta en eh­ti­nyt ot­taa mon­ta as­kel­ta, kun löy­sin ne. Tuo­na het­ke­nä tun­sin, et­ten ol­lut yk­sin. Vie­rel­lä­ni kul­ki suo­je­lu­sen­ke­li. Pa­nin kä­te­ni uu­del­leen ris­tiin ja sa­noin: ”Kii­tos Isä”. Mi­nul­le tuli tur­val­li­nen olo.

Il­ta oli jo hä­mär­ty­nyt. Puut ikään kuin vi­lis­ti­vät ohit­se­ni tum­mi­na hah­moi­na. Lu­mi­tuis­ku su­men­si jäl­kiä. Yh­täk­kiä tun­tui kuin sei­nä oli­si tul­lut vas­taan. Edes­sä oli kuu­sik­ko, jos­sa ei ol­lut lain­kaan lun­ta. En edes py­säh­ty­nyt, vaan jat­koin mat­kaa luot­ta­vai­ses­ti kuu­sien vä­lis­tä puik­ke­leh­tien. Kuu­si­kon toi­sel­la puo­lel­la jäl­jet jat­kui­vat suo­raan edes­sä­ni. Ei tar­vin­nut teh­dä pien­tä­kään mut­kaa. Se tun­tui ai­van ih­meel­li­sel­tä.

Met­säs­sä pi­me­ni no­pe­as­ti. Sel­kä ku­ma­ras­sa juok­sin läpi ry­teik­kö­jen ja pen­sait­ten. As­ke­lei­ta­ni joh­da­tet­tiin niin, et­ten ek­sy­nyt jäl­jil­tä, joi­ta tus­kin enää nä­kyi. On­nek­si ne joh­ti­vat met­sä­o­jaan, jos­sa ne vie­lä erot­tui­vat sel­väs­ti. Tur­haan yri­tin et­siä Veik­koa edes­tä­päin, sil­lä hän oli nous­sut pois ojas­ta.

Maas­to oli nyt erit­täin vai­ke­a­kul­kuis­ta. Eteen tuli ti­heä ry­teik­kö, jos­sa ja­lan­jäl­kiä ei nä­ky­nyt ol­len­kaan. Vei­kon kul­kies­sa oli kui­ten­kin pu­don­nut lun­ta pen­sai­den ok­sil­ta. Näi­tä lu­men­pu­to­a­mis­jäl­kiä seu­ra­sin hi­taas­ti. Sa­mal­la saa­toin ha­vai­ta, et­tä jäl­jet oli­vat tuo­rei­ta.

Pää­sin ry­tei­kön läpi. Jäl­jet joh­ti­vat suo­raan met­sä­o­jaan. En osaa sa­noin ku­va­ta tun­net­ta­ni, kun näin kau­em­pa­na ojas­sa tum­man hah­mon. Siel­lä kä­ve­li oma ra­kas pik­ku­vel­je­ni. Nos­tin hä­net sy­lii­ni ja sa­noin, et­tä ei­kö Tai­vaan Isä ole­kin hyvä, kun an­toi mi­nun löy­tää si­nut.

Veik­ko oli jo hy­vin vä­sy­nyt. Otin hä­net rep­pu­sel­kään ja läh­din kä­ve­le­mään sii­hen suun­taan, mis­tä olin tul­lut. Pi­meä tuli äk­kiä, mut­ta tai­vaal­ta ka­jas­tu­van va­lon avul­la pys­tyim­me väis­te­le­mään pui­ta ja pää­sim­me eteen­päin.

Olin juok­se­mi­ses­ta mär­kä, ja kyl­myys al­koi jo tun­tua. Yh­täk­kiä mi­nus­ta tun­tui, et­tä koti saat­toi ol­la mis­sä suun­nas­sa ta­han­sa. Las­kin vel­je­ni maa­han. Epä­toi­voi­se­na heit­täy­dyin sil­loin pol­vil­le­ni ja ru­koi­lin Tai­vaan Isää: ”Oh­jaa mei­dät ko­tiin.”

Tun­tui, et­tä olin ti­lan­tees­sa, jo­hon apua ei löy­dy. Sil­loin tun­sin pos­kil­la­ni tuu­len­hen­käyk­sen, vaik­ka il­ma tun­tui muu­ten tyy­nel­tä. Se oli kuin suo­je­lu­sen­ke­lin pu­hal­lus. Sa­mal­la muis­tin, et­tä kun olin pa­lan­nut kou­lus­ta ko­tiin, oli ol­lut vas­ta­tuu­li. Tä­män avul­la päät­te­lin, mis­sä päin koti oli. Sin­ne jat­koim­me kä­ve­ly­äm­me. Pit­käs­ti oli vie­lä mat­kaa, mut­ta sit­ten kuu­lui hil­jai­nen ää­ni. Mei­tä huu­det­tiin! Et­si­jät oli­vat vas­tas­sa. Ky­län väki oli rien­tä­nyt avuk­si. Syvä kii­tol­li­suu­den tun­ne val­ta­si mie­le­ni.

Ko­ti­vä­ki oli hel­pot­tu­nut ja iloi­nen, kun pa­la­sin ko­tiin Vei­kon kans­sa. Met­säs­sä ko­ke­ma­ni ti­lan­teet vai­kut­ti­vat mi­nuun niin sy­väs­ti, et­tä en osan­nut ker­toa ke­nel­le­kään mat­ka­ni vai­heis­ta. Sa­noin vain ly­hy­es­ti äi­dil­le­ni, et­tä suo­je­lu­sen­ke­li oli mu­ka­nam­me.

Pik­ku­po­jan var­muu­del­la pää­tin, et­tä jos­kus ker­ron jol­le­kul­le kai­ken, mitä mi­nul­le ja Vei­kol­le met­säs­sä ta­pah­tui. Nyt olen sen teh­nyt ja lu­pauk­se­ni pi­tä­nyt.

Lapsuudenkotini. Sen takana olevaan metsään Veikko eksyi.

Lapsuudenkotini. Sen takana olevaan metsään Veikko eksyi.

Blo­gi­teks­ti pe­rus­tuu kah­teen ar­tik­ke­liin, jois­ta toi­sen kir­joi­tin kou­lu­poi­ka­na vuon­na 1968 Päi­vä­mie­heen ja toi­sen vuon­na 2011 ky­lä­kir­jaan "Muis­to­jen tul­va. Ta­ri­noi­ta Tyr­nä­vän Kor­ves­ta".

ErkkiAlasaarela
Pikkupoikana kuljin luonnossa kiikari kaulalla ja perhoshaavi kädessä. Harrastus johti elämäntehtävään ympäristöalalla. Työ ja perheenisän tehtävä veivät ajan niin, että harrastukset jäivät taka-alalle. Nyt työni yliopistolla on edennyt emeritus-vaiheeseen. Kuljen jälleen luonnossa. Kiikari ja haavi ovat vaihtuneet kameraan. Tarinat ja valokuvat luonnosta ovat varmaan ensisijaista sisältöä blogeissani. Kirjoituksistani toivon palautteita osoitteeseen eralasaarela@gmail.com
ErkkiAlasaarela

Varpunen jouluaamuna

19.12.2018 6.19
ErkkiAlasaarela

Anteeksiantamus tuo rauhan

15.11.2018 6.51
ErkkiAlasaarela

”Toinen kylvää, toinen korjaa”

20.10.2018 6.17
ErkkiAlasaarela

Kumarru – katso läheltä

18.9.2018 6.43
ErkkiAlasaarela

Myöhästynyt kiitos

20.8.2018 6.46
ErkkiAlasaarela

”Soi siellä laulu lintujen…”

18.7.2018 7.52
ErkkiAlasaarela

”Mä poikaani kannan…”

18.6.2018 6.52
ErkkiAlasaarela

Kesää kohti

19.5.2018 6.57
ErkkiAlasaarela

Katsokaa taivaan lintuja!

5.4.2018 6.56
ErkkiAlasaarela

Ensikirje tulevalle vaimolle

13.3.2018 8.44
ErkkiAlasaarela

Iäisyyden rajalla

8.2.2018 6.28
ErkkiAlasaarela

Joulun tunteita

4.1.2018 6.37
ErkkiAlasaarela

Luottamus Jumalaan itsenäisyyden perustana

18.11.2017 6.55
ErkkiAlasaarela

Pieni taiteilijalääkäri

25.10.2017 6.08
ErkkiAlasaarela

Perhosparatiisi

19.9.2017 6.43
ErkkiAlasaarela

Pikku karhun iltasatu

17.8.2017 6.33
ErkkiAlasaarela

Vanha mies

30.7.2017 6.00
ErkkiAlasaarela

Rakkaus karkottaa pelon

1.7.2017 6.53
ErkkiAlasaarela

Kevään huolia ja riemuja

19.5.2017 6.05
ErkkiAlasaarela

Ne tulivat takaisin

20.4.2017 6.58
ErkkiAlasaarela

Talven ihmeitä

19.3.2017 6.52
ErkkiAlasaarela

Ylpeys ja nöyryys

21.2.2017 6.39
ErkkiAlasaarela

Aurinko on lähellä ja lämmin

1.2.2017 6.51
ErkkiAlasaarela

Joulun lintu

26.12.2016 6.19
ErkkiAlasaarela

Kaukokaipuu

1.12.2016 6.34
ErkkiAlasaarela

Hymyä, naurua vai naurettavuutta?

27.10.2016 6.58
ErkkiAlasaarela

Sattuvat sanat voivat satuttaa

15.9.2016 6.34
ErkkiAlasaarela

Laestadius ja luonto

22.8.2016 6.19
ErkkiAlasaarela

Kyläkätilö ja kummitäti

22.7.2016 6.34
ErkkiAlasaarela

Koskettavia kohtaamisia

18.6.2016 6.35
ErkkiAlasaarela

Mitä on rakkaus?

18.5.2016 7.04
ErkkiAlasaarela

Herkkiä kokemuksia luonnosta

18.3.2016 7.00
ErkkiAlasaarela

Onko värillä väliä?

16.2.2016 6.30
ErkkiAlasaarela

Aloittavan blogistin mietteitä

16.1.2016 6.37
5.3.2024

Ennen tekin olitte pimeyttä, mutta nyt te loistatte Herran valoa. Eläkää valon lapsina! Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä. Ef. 5:8–9

Viikon kysymys