Pie­ni poi­ka is­tui syk­syi­sen sa­la­van al­la naut­tien au­rin­gon läm­mös­tä. Hii­vin hil­jaa hä­nen vie­rel­leen ja ky­syin, mis­tä vuo­de­na­jas­ta hän pi­tää eni­ten. Sil­mi­ään avaa­mat­ta poi­ka sa­noi: ”Minä pi­dän ke­säs­tä tosi pal­jon, mut­ta tal­vi on vie­lä­kin mu­ka­vam­pi."

Vuo­de­na­jat ovat rik­kaus. Kaik­ki nel­jä vuo­de­nai­kaa ovat sel­väs­ti esil­lä tääl­lä Suo­mes­sa. Ke­vääl­lä luon­to he­rää eloon. Kesä on uu­den kas­vun ai­kaa. Syk­sy on ke­sän syn­nyt­tä­män uu­den elä­män päät­ty­mi­sen, ”tal­vie­vak­koon” muut­ta­mi­sen sekä tal­viu­neen ja hor­rok­seen vai­pu­mi­sen ai­kaa. Tal­vel­la luon­to le­pää – ja usein myös ih­mi­sen mie­li.

Lumi on yk­si tal­ven suu­ris­ta ih­meis­tä. Lu­men al­la on hy­vät ja ta­sai­set olo­suh­teet. Vas­ta­sa­ta­nut lumi eris­tää läm­pöä mel­kein yh­tä te­hok­kaas­ti kuin vuo­ri­vil­la. Lu­mi­ki­teet ovat to­del­li­sia tai­de­te­ok­sia. Lu­mi­ki­tei­den syn­tyä ih­met­te­li­vät tie­de­mie­het jo 1600-lu­vul­la, ja eräs heis­tä ku­va­si nii­tä ”tai­vaal­li­sen ark­ki­teh­tuu­rin syn­nyt­tä­mik­si”. Ki­teet ovat sym­met­ri­siä, mut­ta nii­den muo­dot vaih­te­le­vat, ei­kä kah­ta täs­mäl­leen sa­man­lais­ta lu­mi­ki­det­tä ole ole­mas­sa.

Tal­vi on vuo­de­na­jois­ta sel­väs­ti pi­sin. Elä­mä luon­nos­sa on sil­loin ikään kuin sääs­tö­lie­kil­lä. Tal­vel­la on help­po ha­vai­ta ja seu­ra­ta luon­non ih­mei­tä, kun ta­pah­tu­mia ei ole ker­ral­la lii­an pal­jon. Suu­ri elä­mys on, kun tal­vi­lin­nut pa­laa­vat pi­ha­pii­riin. Jou­lu­kuun blo­gi­teks­tis­sä ker­roin omas­ta jou­lu­lin­nus­ta­ni, pu­na­tul­kus­ta. Jou­lun al­la kai­pa­sin sitä. Jou­lu­aat­to­na se sit­ten tuli. Sa­mal­la tuli toi­nen­kin vä­ri­käs lin­tu, tik­li. Sitä en ole pi­ha­pii­ris­säm­me ai­em­min ta­van­nut­kaan.

Mö­kil­lä ys­tä­vys­tyin vii­me tal­ve­na erään hö­mö­ti­ai­sen kans­sa. Tus­kin olin eh­ti­nyt ava­ta au­ton ovea, kun se jo is­tah­ti hi­hal­le­ni. Ke­sä­kau­den se oli var­maan pe­si­mis­puu­his­sa, mut­ta tal­vek­si se tuli jäl­leen ta­kai­sin. Tun­nen sen kas­vu­häi­ri­ös­tä, joka sil­lä on no­kas­sa. Tun­tui mu­ka­val­ta näh­dä lin­tu jäl­leen.

Erääs­sä lau­lus­sa ky­sy­tään pik­ku­lin­nul­ta, et­tä ”pa­lel­taa­ko jal­ko­jas”. Ker­ran näin si­ni­ti­ai­sen sil­mä­kul­mas­sa kos­te­aa lä­hes 30 as­teen pak­ka­sel­la. Lin­tu ei kui­ten­kaan it­ke­nyt kyl­mää, vaan kuu­ra oli su­la­nut sen sil­män ym­pä­ril­tä. Lin­nun ruu­miin­läm­pö on ko­val­la pak­ka­sel­la­kin 40 läm­pö­as­teen tun­tu­mas­sa. Her­kim­min va­hin­goit­tu­vat ja­lat. Niis­sä on tal­vi­pak­ka­sia var­ten eri­tyis­ve­ren­kier­to, ja nii­den läm­pö­ti­la voi las­kea nol­lan ala­puo­lel­le, mut­ta sil­loin ne voi­vat rap­sah­taa poik­ki. Jos­kus ruo­kin­ta­pai­kal­la voi­kin näh­dä yk­si­jal­kai­sen lin­nun.

Kar­hut nuk­ku­vat tal­vel­la. Hel­mi-maa­lis­kuun vaih­tees­sa tal­vi­pe­sään saat­taa syn­tyä muu­ta­mia pen­tu­ja, jot­ka ime­vät mai­toa nuk­ku­val­ta emol­ta. Syk­syn mar­ja­sa­dos­ta saa­dut li­sä­ki­lot tip­pu­vat tal­vel­la pois, ja kar­hut he­rää­vät huh­ti­kuun lo­pul­la noin 20 % ke­ve­äm­pi­nä.

Pie­ne­läi­mil­lä on lu­men al­la läm­min­tä koko tal­ven ajan. Muu­ta­mat per­ho­set tal­veh­ti­vat hor­rok­ses­sa tal­vi­ko­los­saan ja ke­vään läm­mös­sä avaa­vat vä­rik­käät sii­pen­sä. Muut­to­lin­nut tal­veh­ti­vat kau­ka­na, jopa siel­lä, mis­sä ”syp­res­sit tuok­su­vat tal­vel­la­kin”. Ne ei­vät siel­lä kui­ten­kaan lau­la ei­vät­kä pesi vaan odot­ta­vat ke­vät­tä ja ko­tiin pa­luu­ta.

Vir­ren 576 mu­kai­ses­ti tal­vi on jää­tä­vä, mut­ta ”koh­dus­saan maa kan­taa elä­mää”. Koi­vun sil­mu­jen si­säl­le on jo syk­syl­lä si­jat­tu leh­tien ai­heet. Nii­den no­pe­as­ta puh­ke­a­mi­ses­ta ke­vääl­lä huo­maam­me en­sim­mäi­sek­si, kuin­ka ”vä­ke­vä on ke­vään va­paus”. Lu­men al­la on val­ta­va mää­rä eri kas­vien sie­me­niä ja mo­ni­vuo­tis­ten kas­vien sil­mu­ja, jois­ta ”maa ke­vään hel­maan ver­sot syn­nyt­tää”.

Vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­lua ku­va­taan myös Raa­ma­tus­sa: "Sinä mää­rä­sit kaik­ki maan ra­jat, sinä ase­tit ke­sän ja tal­ven" (Ps. 74:17). Kaik­keu­den Luo­ja ky­se­li Jo­bil­ta tal­ven ih­meis­tä: ”Olet­ko käy­nyt pai­kas­sa, jos­sa minä säi­ly­tän lun­ta?" "Ke­nen koh­dus­ta syn­tyy jää, ke­nen sy­lis­tä tai­vai­nen huur­re, kun ve­det peit­ty­vät kuin ki­vi­sen kan­nen al­le, ja sy­vyy­den pin­ta ve­täy­tyy um­peen?” (Job. 38:22, 29–30.) Job vas­ta­si: ”Nyt minä ym­mär­rän, et­tä kaik­ki on si­nun val­las­sa­si” (Job. 42:2).

Luon­to on so­peu­tu­nut tal­veen, ja se ei ole luon­nol­le kär­si­myk­sen ai­kaa. Nii­lo Rau­ha­la ku­vaa ru­nos­saan: ”Ei niin yk­si­näis­tä ha­rak­kaa, / joka ei koi­vun lat­vas­sa / hel­mi­kui­se­na pak­ka­saa­mu­na / tun­ti­si: / koko kau­neus on mi­nun, / koko elä­mä.” Tal­ven kau­neus tu­lee esil­le myös Rau­ha­lan uu­des­sa Sii­o­nin lau­lus­sa (129): ”Kirk­kaut­ta, puh­taut­ta / tal­vi hoh­taa han­gil­laan, / ih­meel­lis­tä kuu­laut­ta / yl­lä kau­niin jäi­sen maan.”

On­ko pa­ras vuo­de­nai­ka se, joka kul­loin­kin on me­neil­lään? Nyt, kun tal­ven sel­kä on tait­tu­nut, voin hy­väl­lä mie­lel­lä sa­noa, et­tä pi­dän tal­ves­ta tosi pal­jon, mut­ta ke­vät on vie­lä­kin mu­ka­vam­pi.