Lä­he­tin en­sim­mäi­sen kir­jee­ni vai­mol­le­ni – sil­loi­sel­le ihas­tuk­sel­le­ni – 50 vuot­ta sit­ten. Se on vie­lä tal­les­sa, mut­ta en ole sitä kir­joit­ta­mi­sen jäl­keen lu­ke­nut. Nyt pää­tän lu­kea sen. Muis­te­len, et­tä kir­jeen vii­mei­nen lau­se oli sel­keä ky­sy­mys, jo­hon jäin odot­ta­maan vas­taus­ta. En muis­ta, mi­ten sen muo­toi­lin, mut­ta Ou­lun mur­teel­la sa­not­tu­na tar­koi­tuk­se­ni oli ky­syä, et­tä ”alak­ko nää mua?”.

En­si­kir­jeen kir­joit­ta­mi­nen ei ol­lut help­po teh­tä­vä. En ol­lut kos­kaan kes­kus­tel­lut ihas­tuk­se­ni kans­sa, em­me­kä tun­te­neet toi­si­am­me kuin ul­ko­nä­öl­tä. Olin päät­tä­nyt, et­tä kir­je ei saa ol­la pit­kä. Tein mon­ta ver­si­o­ta, mut­ta ai­na rut­ta­sin pa­pe­rin pal­lok­si ja hei­tin ros­ka­ko­riin.

Vih­doin olin kir­jeen si­säl­töön tyy­ty­väi­nen ja kir­joi­tin sen vie­lä puh­taak­si mah­dol­li­sim­man hy­väl­lä kä­si­a­lal­la. Sit­ten pyö­räi­lin pos­ti­laa­ti­kol­le. Roi­ku­tin kir­jet­tä pit­kään pos­ti­laa­ti­kon rei’äl­lä. Sit­ten ke­rä­sin roh­keu­te­ni ja an­noin sen pu­do­ta. Jäin odot­te­le­maan vas­taus­ta.

Seu­raa­vi­na päi­vi­nä odo­tin malt­ta­mat­to­ma­na pos­tin­kan­ta­jaa. Kun näin hä­nen il­mes­ty­vän pyö­räl­lään met­sän reu­nal­le, me­nin hän­tä vas­taan. Muu­ta­man päi­vän ku­lut­tua sain kir­jeen, jon­ka kuo­res­sa oli kuk­ka­ku­vi­oi­ta. Pääl­lä oli mi­nun ni­me­ni kau­niil­la kä­si­a­lal­la kir­joi­tet­tu­na. Is­tuin ojan reu­nal­le ja ava­sin kir­jeen.

Kir­joi­tus­ta oli ko­ko­nai­nen lius­ka. En muis­ta, mitä sii­nä luki. Jo­tain ihan ta­val­lis­ta asi­aa. Muis­te­len, et­tä vas­taus­ta sel­vään ky­sy­myk­see­ni ei kir­jees­tä löy­ty­nyt. Kir­jeen vii­mei­nen lau­se jäi mie­lee­ni. Se oli jo­ten­kin ar­voi­tuk­sel­li­nen. Se piti lu­kea mon­ta ker­taa. Sii­nä luki: ”Olen vas­ta vii­si­tois­ta­vuo­ti­as.” Kak­si vuot­ta mi­nua nuo­rem­pi.

Nyt pää­tän sel­vit­tää, mi­ten olin ky­sy­myk­se­ni muo­toil­lut. Avaan kir­jeen ja alan lu­kea teks­ti­ä­ni, jon­ka olen kir­joit­ta­nut puo­li vuo­si­sa­taa sit­ten. Kir­je al­kaa sa­noil­la: ”Mi­nun on pak­ko kir­joit­taa Si­nul­le...” To­te­an, et­ten ha­lu­a­kaan jul­kis­taa sitä sa­nas­ta sa­naan. Kir­jees­sä ei mi­tään ky­sy­mys­tä ole­kaan – vain pyyn­tö kir­jeen­vaih­toon. Eh­kä­pä se sel­vä ky­sy­mys oli vain mie­les­sä­ni ja jäi ri­vien vä­liin.

Meni vie­lä ai­kaa en­nen kuin us­kal­sim­me en­sim­mäi­sen ker­ran kes­kus­tel­la, vaik­ka kä­vim­me sa­maa kou­lua. Yh­tey­den­pi­tom­me pe­rus­tui kir­jeen­vaih­toon. Sa­maa kou­lua käy­vä pik­ku­sis­ko­ni toi­mi pos­tin­kan­ta­ja­na.

Kun vih­doin me­nim­me seu­rois­sa is­tu­maan vie­rek­käin, sii­o­nim­me van­hat mum­mot päi­vit­te­li­vät, et­tä voi kun te olet­te nuo­ria, ko­vin nuo­ria. Kah­den ja puo­len vuo­den pääs­tä me­nim­me kih­loi­hin, ja kih­laus jat­kui pit­kään. Van­hat mum­mot eh­ti­vät jo päi­vi­tel­lä, et­tä mil­loin­ka­han he viet­tä­vät häi­tään. Kol­men vuo­den pääs­tä kih­lauk­ses­ta sei­soim­me yh­des­sä alt­ta­ril­la.

Ku­lui pari vuo­si­kym­men­tä. Meil­le syn­tyi lap­sia. Nuo­ruu­si­äs­sään lap­set kiin­nos­tui­vat seu­rus­te­lu­a­jas­tam­me. He lu­ki­vat en­si­kir­jee­ni. Lap­sia kiin­nos­ti eri­tyi­ses­ti se, mi­ten olin äi­tiä ko­si­nut. To­te­sim­me, et­tei sitä ol­lut kos­kaan ta­pah­tu­nut. Lap­set ih­met­te­li­vät, mi­ten me voim­me ol­la nai­mi­sis­sa, vaik­ka ei ole edes ko­sit­tu. He ryh­tyi­vät nau­ra­en vaa­ti­maan, et­tä asia täy­tyy kor­ja­ta.

Nou­sin las­te­ni vie­res­tä soh­val­ta, pol­vis­tuin vai­mo­ni eteen, otin hän­tä kä­des­tä ja ky­syin: ”Oli­sit­ko tul­lut vai­mok­se­ni, jos oli­sin hok­san­nut sitä ky­syä?” Vai­mo­ni vas­ta­si nau­ra­en: ”Oli­sin.”

Hää­päi­vä­näm­me vuo­si­kym­me­niä sit­ten saim­me ar­vok­kai­ta neu­vo­ja vih­ki­pa­pil­tam­me Ola­vi Voit­to­sel­ta. Ne ovat vii­toit­ta­neet yh­teis­tä tai­val­tam­me:

”Rak­kaus ei ole vain tun­ne, vaan se on sa­mal­la kut­su­mus, elä­män­teh­tä­vä. Joka rak­kaut­ta kyl­vää, se rak­kaut­ta niit­tää, ko­e­taan to­dek­si avi­o­lii­tos­sa, jos mis­sään.”

”Rak­kaat nuo­ret, ol­koon yh­tei­sen ko­tin­ne pe­rus­ta­na ai­na us­ko, toi­vo ja rak­kaus. Ne ovat kuin kol­me avain­ta, kol­me kul­tais­ta avain­ta yh­tei­seen ko­tiin­ne ja ai­na kirk­kau­den ko­tiin saak­ka.”