Lapsuudestani muistan Aleksis Kiven runon Kaukametsä. Tuossa runossa pikkupoika näki korkealta kalliolta sinertävän honkametsän, johon päivä paistoi ja jonne johti kultasannoitettu tie. Lapsena kiipesin valkorunkoiseen kotikoivuun, josta silmieni eteen avautui tuo sama näkymä – sininen kaukametsä.
Muisto kaukametsästä avautuu nyt vuosikymmenien jälkeen Lauri Pohjanpään runosta Lapsuuden maa. Siinä kerrotaan maailman sinisimmästä metsästä, jonne ”yhä unissani vaellan”. Vastasin tuohon kaipaukseen ja kiipesin samaan kotikoivuun kuin lapsena. Koivun rungossa valkoinen tuohi oli muuttunut jo harmaaksi kaarnaksi. Kiipesin niin ylös, että pääsin näkemään ”kauas, kauas sinne” – siniseen metsään. Sieltä ylhäältä taitoin kimpun vihreitä oksia ja vein ne vanhempieni haudalle.
Toinen kaukokaipuuta herättänyt runo lapsuudessani oli P. J. Hannikaisen Paimenen syyslaulu. Se kertoo puusta varisevista lehdistä, kesämaille rientelevästä linnusta sekä paimenpojasta tai tytöstä, joka ei pääsekään lentoon vaan joutuu jäämään syksyyn ja ikävään. Minäkin hyvästelin pikkupoikana muuttolinnut syksyllä. Katselin niiden perään. Ajatukseni tiivistyivät Eino Leinon sanoihin: ”Mut talven poistuneen kun täältä näätte, ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!”
Tänä syksynä seurasin syysmuuttoa lapsuuteni maisemissa. Lokakuisen aamuauringon ensimmäiset säteet kohtasivat sumuun verhoutuneen lakeuden ja värjäsivät maiseman purppuraan. Kurjet olivat liikkeellä. Latasin valokuvan lähtevistä kurjista Facebookin luonnonvalokuvaajien sivulle. Sinne tuli paljon kommentteja, jotka ilmensivät kaukokaipuuta:
”Minulle tuli kauhean ikävä sinne Pohjanmaalle.”
”Pääsisipä niiden mukaan.”
”Nyyh, aina haikeaa.”
"Turvallista matkaa, rakkaat muuttajat, tervetuloa taas.”
Kaukokaipuun syntymistä on tutkittu myös geneettisesti. Kauas vaeltaneissa kansoissa – joihin suomalaiset kuuluvat – esiintyy yleisenä matkustuskaipuuta herättävä geeni DRD4. Tämän geenin synnyttämä elämyshakuisuus on kyseisen tutkimuksen mukaan perinnöllistä.
Mitä kaipaus on ja mitä se merkitsee? Psykologit kertovat, että ihmisen kohtalona on kantaa mukanaan ainaista kaipuuntunnetta. Ihmisellä on hyvä olla haaveita, unelmia ja kaipuunkohteita. Kaipaus voi olla pelkästään positiivinen, ihana tunne, joka on osa onnellista elämää.
Kaipaus voi olla vetoa johonkin toisenlaiseen – johonkin, jota ei tässä todellisuudessa tavoita. Eino Leinon runossa puhutaan mielen apeutumisesta. Mielestäni kaipaus on kuitenkin eri asia kuin suru ja sen aiheuttama mielen apeutuminen. Kaipaukseen liittyy lämpimiä tunteita ja nostalgiaa. Kaipauksessa on paljon positiivista ja hyvää. Sen kautta avautuu kiitollisuus.
Kaipaus ja tässä hetkessä eläminen eivät sulje pois toisiaan. Jälkimmäinen voi antaa voimaa tälle päivälle, ja auttaa unohtamaan eilisen ja huomisen päivän huolia. Kaipuun kautta voi uskoa ja toivoa, että edessäpäin on jotain vielä parempaa. Ajattelen, että kaipaus vetää eteenpäin samalla tavalla kuin unelmat.
Matkalla Afrikkaan kurjet kulkevat Palestiinan kautta. Monet niistä pysähtyvät hetkeksi levähtämään Genesaretinjärvellä. Tuon järven rannalla Jeesus piti vuorisaarnan, jossa kehotti katsomaan taivaan lintuja: ”älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” (Matt. 6: 34.)
Kuusisataa vuotta ennen Kristusta myös profeetta Jeremia seurasi samalla alueella lintujen muuttoa ja opetti: ”Pääskynen ja kurki pitävät vaarin tuloajastansa” (Jer. 8: 7). Hän halusi osoittaa, että muuttolinnut tietävät muuttoaikansa, mutta ihminen ei ymmärrä, mitä Herra on säätänyt: ”Jokainen juoksee kiireesti omaa tietään” (Jer. 8: 6). Kurjet lentävät aurassa ja pääsevät tällä tavalla samalla voimamäärällä lähes kaksinkertaisen matkan. Kun tuulta halkovan voimat vähenevät, toinen ottaa sen paikan. Toisten tuki on tärkeää myös meille ihmisille.
Muuttolinnut eivät laula eivätkä pesi talvehtimisalueillaan. Ne odottavat hetkeä, jolloin pääsevät lähtemään pesimäalueilleen. Uskovaisetkin voivat tuntea olevansa täällä maailmassa vieraita ja muukalaisia ja kaivata uuteen isänmaahan. Siionin laulussa uskovaisia verrataan taivaan ihaniin lintusiin, jotka pauhaavan meren takana näkevät ihanan rauhan rannan: "Te linnut kaikkialla, visertäen nyt lennelkää, sydämet täynnä ikävää, ikuiseen rauhan maahan.”
Kun ihminen on erossa Jumalasta, hän voi kokea syvää kaipuuta Luojaansa kohtaan. Kirkkoisä Augustinuksen sanoin: ”Ihmisen sydän on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa.”
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys