En käy usein kotona. Lähteäkseni tarvitsen unettoman torstaiyön läpi välähtävän koti-ikävän. Rauhan saan vasta ostamalla kännykällä junalipun, sitten painan pään vielä muutamaksi tunniksi tyynyyn.
Aamulla vedän matkalaukun opiskelukaupungin halki junalle ja kotiasemalta peltoaukeiden halki kotiovelle. Ovesta pelmahtaa tuoksua ja sitten kiljahduksia, halauksia joka korkeudelta. Ensimmäinen tunti on idylli ja juhla – katsokaa sirkuskulkuetta! Saan patjapaikan siskon huoneen lattialta.
Viimeistään lauantaiaamuna taantuma tekee tuloaan. Nousee viikkojen väsymystä, mietintöjä. Tarvitsen ihmispeiliä, ehtisittekö? Itkettää, saanko tuntea näin. Isä, jaksatko kuunnella. Elämässäni vaikuttaa nyt tällainen asia, mikä sinusta on oleellisinta, mitä kannattaa huomioida, voinko luottaa? Tällaisen ihmisen olen kohdannut tielläni, äiti, haluan kertoa sinulle mitä olen oppinut. Veli, lähdetkö ajelulle, haetaan susupaloja ABC:ltä ja ajetaan pidemmän kautta takaisin.
Vaikka keskusteluyhteys kypsyy jatkuvasti, lapsi–vanhempi-asetelma ei ole kaukana. Välillä suusta tulee syytöksiäkin. Koettelen kuin murrosikäinen; aikuisuuden alarappusillakin tunnun tarvitsevan kasvattajan arvonannon ja tuen päätöksilleni. Ennen kaikkea haluan tulla kuulluksi.
Eikä se mitenkään outoa ole. Kasvupohjasta kumpuaa vastauksia siihen, millaisena näen elämäni ja itseni. Lopullinen tulkinta jää minulle: Muistanko sylin vai selänkäännön, kiireen vai läsnäolon, riidan vai lohdutuksen, moitteen vai kannustuksen? Päällimmäisenä häilyy hyvä – hellyys, kiitollisuuskin. Mutta turvallisessa kodissa on lupa sanoa ikävätkin tunteet ääneen ilman hylkäämisen pelkoa.
Ei, en tosiaan käy liian usein kotona. En raaski täältä elämän ytimestä. Mutta tietäisittepä, kotiväki, miten paljon elätte puheissamme. Liki päivittäin minäkin, kaksikymppinen, saan itseni kiinni sanomasta, että ”meidän iskä sanoo aina että”. Puheeni viestii, että vaikka en enää esittele itseäni ensisijaisesti sisarena ja tyttärenä, kasvukoti on tärkeä osa identiteettiäni.
Välillä perheestäni kertoessani tunnen laulun ristiriitaa: Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien, vai sen kaiken rikkauden? Useimmiten kerron jotain sellaista, että onpahan tavallinen aamuäreä iltavillikoti, sadan villatöppösen patjamajakoti, jokaista vierasta jututtava kahvipullakoti. On huojuvien kirjapinojen roolileikkikoti, luovuuteen kannustava käsillätekemiskoti, kaikkien ikäkausikipujen ovenpaukekoti, on kristillinen sylikoti, josta lähdetään siunattuna.
Jotain sellaista kerron ja toivon, että puheestani välittyy rakastava ja arvostava kaiku.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys