JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Kanssailoharjoituksia

2.6.2017 6.44

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170602064400

”Mi­tes sul­la?”

Kol­man­nel­la vel­jel­lä on häät. Ajel­laan sin­ne en­sim­mäi­sen vel­jen kans­sa, veli ra­tis­sa, mi­nul­la läp­pä­ri au­ki pol­vil­la, ai­ko­muk­se­na­ni koo­ta What­sApp-rin­gis­sä ke­rä­tyis­tä aja­tuk­sis­ta ko­ti­vä­en oh­jel­maa. (Jo­tain mei­dän­per­heen­nä­köis­tä, haus­kan­herk­kää eh­kä, kai­kil­le lu­ku­tai­toi­sil­le sa­not­ta­vaa suu­hun.) Ik­ku­nois­sa aal­toi­lee au­ki­sil­mui­le­va met­sä, näy­töl­lä verk­kaan jä­sen­ty­vä aja­tus­ke­rä. Hei­tän aja­jal­le sal­mi­ak­kia ja jon­kin huo­li­mat­to­man ky­sy­myk­sen – ja veli vas­taa.

En minä sitä oh­jel­maa sil­lä mat­kal­la saa teh­tyä. Kan­nat­te­len het­keä, et­tei kat­ke­ai­si: si­säl­lös­tä viis, mut­ta et­tä pu­hu­taan. Pu­hu­taan kuin veli ja sis­ko, sil­lä mi­kään ei ole vä­hem­män it­ses­tään­sel­vää. Ei se­kään, et­tei veli us­ko ku­ten minä, voi ol­la täs­sä en­sim­mäi­nen asia. En­nem­min iloit­sen avoi­mes­ta, ar­vos­ta­vas­ta läs­nä­o­los­ta, joka ei ky­see­na­lais­ta toi­sen ar­vo­ja. Mi­nun­kaan ei tar­vit­se puo­lus­tau­tua.

…

Valo osuu lei­jai­le­vaan pö­lyyn, kim­mel­tää. Häät ovat ohi, ja ol­laan tyh­jen­tä­mäs­sä au­to­tal­lin vint­ti­huo­net­ta nai­mi­siin men­neen vel­jen ta­va­rois­ta: kir­jo­ja, muis­tiin­pa­no­ja, sei­nil­tä alas ai­ka­tau­lu­ja ja tsemp­pi­lau­sei­ta. Si­sään kan­ne­taan juu­ri opis­tos­ta ko­tiu­tu­neen sis­kon ta­va­roi­ta: val­koi­set ver­hot, vaa­lea vir­kat­tu mat­to, har­kit­tu­ja esi­nei­tä.

Jä­tän nos­tal­gi­soi­mat­ta ää­neen: Se huo­ne on tor­ni­ka­ma­ri, mi­nun­kin abi­vuo­te­ni kaik­ki­tie­tä­vyy­sil­luu­si­on on­nel­li­nen kam­mio. Mi­nun jäl­kee­ni se on pe­riy­ty­nyt vuo­sit­tain van­him­mal­le ko­to­na asu­jal­le – vauh­dis­sa, jon­ka pe­räs­sä en ihan pysy. Ne elä­vät niin no­pei­ta au­rin­gon­kier­to­ja nuo, tuo­kin seit­se­män vuot­ta nuo­rem­pi sis­ko, käyn­ti kuin kau­riil­la, pos­ki kuin pi­o­nin kuk­ka.

Ja kaik­ki, mitä sii­nä hää­rä­tes­sä ju­tel­laan, on ou­toa ja herk­kää, uut­ta. Jo­tain on muut­tu­nut vuo­den ai­ka­na: sis­ko ei vain är­ty­nees­ti nau­rah­da ky­sy­myk­siä si­vuun, vaan sa­nois­sa huo­jah­taa sitä raas­ta­vaa ja läi­keh­ti­vää, mitä se elää juu­ri nyt. Mi­nua kos­ket­taa se yh­tei­syy­den vä­läys – sis­kos­ten al­ka­va sa­ma­ni­käis­ty­mi­nen.

…

Koh­ta ko­li­see por­tais­sa nuo­rem­pien sis­ko­jen pal­jas­var­pai­nen pa­raa­ti. Huo­ne täyt­tyy rät­kä­tyk­ses­tä. Niin sa­maa ver­ta me kaik­ki – nau­re­taan sa­moil­le asi­oil­le ja sit­ten sil­le, mi­ten tyh­mil­le asi­oil­le nau­re­taan.

Sa­laa ai­lah­dan ihai­lun ja ka­teu­den vä­lil­lä: Mi­ten nuo noin raik­kaas­ti? Mi­ten ne osaa noin kirk­kaas­ti, vaik­ka niil­lä on edes­sä vaik­ka mitä? Ja yh­täk­kiä jo­kin mi­nus­sa hä­pe­ää: Yk­si­kään nii­den asia ei kai­paa vä­hät­te­lyä. Ne elää niin täy­des­ti ja ko­ko­nai­ses­ti, kos­ka ne elää tuo­hon ikään liit­ty­vää yh­tei­syy­den rie­mua ja eril­li­syy­den ki­pua en­sim­mäis­tä ker­taa. En­sim­mäis­tä ker­taa kaik­kea.

Nii­den ilo sai­si ol­la mi­nun ilo­a­ni. Ne on mi­nun rak­kaim­pia.

…

Il­ta­yös­tä avaan ul­ko-oven si­sään­ko­put­ta­val­le nel­jän­nel­le vel­jel­le. Se on mi­nun jous­ta­va­mie­li­nen vel­je­ni, sem­moi­nen, joka osaa pyy­tää si­sa­rus­kon­sul­taa­ti­o­ta ym­pä­ris­tö­e­tii­kan esi­tel­mään, penk­ka­ri­a­suun ja ka­ve­rin kih­la­jais­lah­jaan. Kra­va­tin vä­rin­kin se var­mis­ti sis­kol­ta – ta­ju­aa­ko­han se, mi­ten hy­väl­tä se tun­tuu.

Ny­käi­sen sen het­kek­si keit­ti­öön lu­ke­maan jo­tain ar­tik­ke­lia ja neu­vot­te­le­maan kä­sit­teis­tä: ek­so­nar­ra­tii­vi, tää on tär­kee, ja tun­nis­tat­ko täs­tä ol­kiu­kon, sen kär­jis­tys­tä vas­taan hyök­kää­vän ar­gu­men­toin­ti­vir­heen? On iha­naa, et­tä sitä kiin­nos­taa sel­lai­nen mie­li­ku­vi­tuk­sen ve­nyt­tä­mi­nen to­den ja epä­to­den vä­li­maas­toon, te­o­reet­ti­nen mah­dol­li­sel­la lei­kit­te­ly. Se ajat­te­lee vä­hän mi­nua in­si­nöö­rim­min. Opin sii­tä. Vä­liin to­mah­taa nuo­ren mie­hen sy­dä­mel­tä jo­tain kau­an kään­nel­tyä, to­sie­lä­män ma­kuis­ta.

In­tin jäl­keen se­kin ai­koo val­la­ta oman opis­ke­lu­kau­pun­kin­sa, erin kuin ku­kaan meis­tä ai­em­mis­ta läh­ti­jöis­tä. Koh­ta mei­dän ju­nan­tuo­maa per­het­tä ma­jai­lee kai joka pi­tä­jäs­sä ran­ni­kol­ta tun­tu­reil­le.

…

Ja sit­ten vie­lä mi­nun ju­nan­kul­jet­te­le­ma elä­mä­ni. Kai kir­joi­tan näis­tä lä­hei­syy­den het­kis­tä, kos­ka ih­met­te­len lä­hei­syy­den ja etäi­syy­den di­lem­maa.

Siel­lä vel­jen häis­sä, au­las­sa vie­ras­kir­jan ää­rel­lä, tä­din huo­lek­kaan ky­sy­myk­sen läm­mös­sä mi­nus­sa tul­vah­taa jo­tain kum­mal­lis­ta ul­ko­puo­li­suu­den su­rua. Sa­non, et­tä häät on jos­kus vä­hän vai­kei­ta. Sitä en sano, et­tä mik­si tun­tuu kuin eläi­si tätä per­heen yh­tei­syyt­tä jo­ten­kin reu­nal­ta, hi­taas­ti etään­ty­en -- kuin oma elä­mä oli­si jo­ten­kin näis­tä ir­ral­li­nen, pe­rus­kaa­van ul­ko­puo­li­nen oma to­del­li­suu­ten­sa.

Mik­si tun­tuu sil­tä, vaik­ka juu­ri het­ki sit­ten kir­kon pi­has­sa mum­mi on ru­tis­ta­nut mi­nut sy­liin­sä: ”Mum­min van­hin kul­ta”? Vaik­ka olen sil­lä ta­val­la hy­vin on­nel­li­nen ih­mi­nen täs­sä maa­il­mas­sa, et­tä olen ai­kui­se­na­kin mum­min kul­ta, is­kän lu­tu­nen ja vel­jen kra­vat­ti­kon­sult­ti?

Tei­ni­nä re­pii ir­ti. Sit­ten taas muis­taa kai­va­ta: jos­pa säi­lyi­si yh­teys omiin. Jos­pa tu­le­va­na ke­sä­nä sai­si is­tua niin kau­an su­ku­mö­kin por­tail­la, et­tä kir­kas­ve­ti­nen Kuo­rin­ka-mai­se­ma muik­ku­verk­koi­neen tun­tui­si taas vä­hän myös mi­nun mai­se­mal­ta­ni.

Jos­pa sai­si tu­le­vai­suu­des­sa­kin ko­kea elä­vän­sä ihan kes­kel­tä tätä elä­mää kan­ta­vaa to­del­li­suut­ta, jos­sa mei­dän per­he kan­nat­te­lee ja kan­nus­taa ai­kuis­tu­via va­so­jaan, kas­vaa ja laa­je­nee niin kuin mum­min syli, ot­taa sy­lei­lyyn­sä puo­li­soi­ta, lap­sia, ot­to­lap­sia. Mei­dän si­sa­ruk­sis­ta ja lap­sis­ta kas­vaa per­hei­tä, per­heis­tä su­ku­ja.

Var­je­le, ra­kas tai­vaan Isä, meis­sä myö­täi­loa ja kans­sai­loa.

Var­je­le meis­sä vas­tuu­ta toi­sis­tam­me.

Var­je­le meis­sä kär­si­väl­li­syyt­tä tois­tem­me maa­nan­tai­puo­lia koh­taan.

Var­je­le meis­sä luot­ta­mus­ta, myö­tä­tun­toa ja vie­raan­va­rai­suut­ta.

Var­je­le yh­tei­syyt­tä.

Var­je­le elä­mä­ni­loa.

LottaL.
Neljäntoista isosisko raottelee kasvutynnyrinsä kantta luentosaleissa, pitää ihmisistä keskimäärin hyvin paljon ja on vähän idealisti, koska nuorena saa olla. Heräsikö ajatuksia? Voit olla minuun yhteydessä sähköpostitse osoitteeseen lottahenniina@gmail.com
5.3.2024

Ennen tekin olitte pimeyttä, mutta nyt te loistatte Herran valoa. Eläkää valon lapsina! Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä. Ef. 5:8–9

Viikon kysymys