JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Sairaalahuoneissa

16.3.2016 7.08

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160316070800

En­sim­mäi­nen sai­raa­la­huo­ne. Elä­män huo­ne.

äi­din vaa­lea sai­raa­la­vaa­te on mo­nil­ta vuo­sil­ta tut­tu, vaik­ka pien­ten mie­les­tä se te­kee hä­net vä­hän vie­raan nä­köi­sek­si. äi­din liik­keet ovat hi­tai­ta, mut­ta syli on avoin ja sil­mät iloi­set. Moot­to­ri­sän­ky on jän­nä ja käy­tä­vän ak­vaa­rio ja kaik­ki. Unen­läm­min nyyt­ti kier­tää sy­lis­tä sy­liin. Tu­lee mel­kein kil­pai­lu sii­tä, kuka saa seu­raa­vak­si si­lit­tää.

Isom­pa­na osaa jo aja­tel­la ky­sy­myk­siä, joi­ta ei pie­nem­pä­nä: me­ni­kö kaik­ki hy­vin, olet­ko ki­peä äi­ti, an­taa­ko pie­ni si­nun nuk­kua? Myös pi­te­le­mi­sen hal­ti­oi­tu­mi­ses­sa on jo­tain uut­ta, vä­räyt­tä­vää: Täl­lais­ta minä hoi­tai­sin. Sen sil­mis­sä on kaik­ki. Sai­sin­pa näh­dä si­nun kas­va­van, sis­ko.

Toi­nen sai­raa­la­huo­ne. Toi­von huo­ne.

Ja­loit­te­lun jäl­keen kipu nou­see taas. Hoi­ta­ja asen­taa sän­gyn vie­rel­lä ole­vaan te­li­nee­seen uu­den nes­te­pus­sin, ja lää­ke al­kaa ujut­tau­tua toi­pi­laan suo­neen. Pian kal­peus hä­nen pos­kil­laan hel­lit­tää. Saan kam­ma­ta hä­nen hiuk­sen­sa kas­voil­ta si­vuun.

Is­tun vie­lä het­ken vuo­teen vie­res­sä ja ky­se­len sii­tä kai­kes­ta. Hän vas­taa toi­vo­sa­noil­la, jot­ka kuu­los­ta­vat sa­moil­ta kuin ke­vään­vä­ri­set ku­kat yö­pöy­däl­lä. Yk­si tulp­paa­ni oli vie­lä nu­pul­laan, vas­ta he­rää­mäs­sä. Toi­men­pi­de on men­nyt hy­vin.

Kol­mas sai­raa­la­huo­ne. Luo­pu­mi­sen huo­ne.

Iso­mum­mi ei tun­ne. Hän ma­kaa käp­py­räs­sä kuin vas­ta­syn­ty­nyt, hau­raat jä­se­net jäy­kis­ty­nei­nä.

Ai­kui­nen vie­rel­lä­ni ker­too köy­hän ta­lon tyt­tä­res­tä, joka pää­tyi ta­lol­li­sen kans­sa nai­mi­siin. Oli työ­te­li­äs ja sääs­tä­väi­nen: ku­mi­len­kit ja lan­gan­pät­kät­kin, kaik­ki. Nel­jä vuo­si­kym­men­tä huo­leh­ti les­ke­nä en­sin lap­sis­ta, sit­ten ta­los­ta. Ei an­ta­nut tyt­tö­jen vi­hel­tää.

Nyt iso­mum­mi on se, jota hoi­va­taan ja jol­le lu­si­koi­daan keit­toa suu­hun. Vain yh­teen hän re­a­goi: kun ty­tär vie­rel­lä lau­laa Sii­o­nin lau­lua. Ker­toi­le­va ai­kui­nen vie­rel­lä­ni sa­noit­taa eri­lai­sia tun­tei­ta kuin minä ym­mär­rän vie­lä tun­tea: su­rua, hel­lyyt­tä, hel­po­tus­ta­kin iso­mum­min puo­les­ta. Jäl­keen­päin kuu­len aja­tuk­sen: se oli jo vas­tuun vaih­don ai­kaa.

Nel­jäs sai­raa­la­huo­ne. Läh­te­mi­sen huo­ne.

Tai­tel­tu ris­ti la­ka­nas­sa. Ei hän ole enää sii­nä. En ihan ym­mär­rä. En ym­mär­rä yh­tään.

Ru­kous muis­ta­mi­sen mat­kan pääs­tä: Siu­naa ih­mi­siä sai­ras­vuo­teis­sa ja nii­den ym­pä­ril­lä. Se­koi­ta su­ruun tai­vas­toi­voa.

Vii­des sai­raa­la­huo­ne. Tais­te­lun huo­ne, tur­va­huo­ne.

Le­ti­tän ys­tä­vän hiuk­set pään ym­pä­ri, lu­jas­ti. Hä­nel­lä on kau­niit hiuk­set. Ei­vät sit­ten tule sil­mil­le kun­to­sa­lil­la, jon­ne koko osas­to pää­see lau­an­tai­sin kuu­del­ta. Osas­ton sei­nät ovat val­ke­at ja vi­rik­keet­tö­mät. Huo­neen pöy­däl­lä on kort­ti: ”Iha­nal­le ih­mi­sel­le huo­ne­to­ve­ril­ta. Et­hän iki­nä unoh­da mi­nua.”

Pää­sin si­sään pai­na­mal­la ovi­kel­loa osas­ton ul­ko­puo­lel­la. Ys­tä­vä vil­kut­ti la­si­o­ven ta­ka­na, ja hoi­ta­ja tuli avain­ni­pun kans­sa avaa­maan.

Tu­pak­ka­huo­ne on eris­tet­ty la­si­te­tus­ta te­ras­sis­ta. Odot­te­len het­ken ul­ko­puo­lel­la, ja joku osas­tol­la asu­va tu­lee ker­to­maan, et­tä ha­lu­ai­si pal­ka­ta mi­nut töi­hin isol­la ra­ha­sum­mal­la. Ys­tä­vä se­lit­tää mi­nul­le, et­tä se ei juu­ri nyt tie­dä, mitä te­kee, ja sik­si. Vä­lil­lä soi ruo­ka­kel­lo.

– Saan­ko kir­joit­taa näis­tä huo­neis­ta? ky­syn.

– Hyvä jos kir­joi­tat. Sano, et­tä tääl­lä on ihan ta­val­li­sia ih­mi­siä, joi­den elä­mä on juu­ri nyt vai­ke­aa. On vaik­ka ma­sen­nus men­nyt niin pa­hak­si, et­tä on pi­tä­nyt tul­la het­kek­si tur­vaan. Et­tei ole vaa­rak­si it­sel­leen. Minä oon ha­lun­nut tul­la. Oon ope­tel­lut kuun­te­le­maan am­mat­ti­lai­sia.

Hän ker­too, et­tä täl­lä het­kel­lä ah­dis­tuk­sen möyk­ky on vie­lä suu­ri. Tais­te­lu elä­män ja kuo­le­man tah­dos­ta jat­kuu. Sa­mal­la hän ker­too vies­tiä yk­si­näi­sel­tä var­ti­o­pai­kal­ta. Hän ha­lu­ai­si muis­taa ja jak­saa kuun­nel­la seu­ro­ja.

Hy­väs­te­lem­me toi­sem­me en­nen la­si­o­vea. Siu­naan ja tu­len siu­na­tuk­si. Oven­ra­os­sa ker­taam­me vie­lä ku­lu­van vuo­den suun­ni­tel­mia. Se tun­tuu hy­väl­tä: hän luot­taa, hän nou­see.

Moni meis­tä muis­taa hän­tä.

lot­ta.lai­ti­nen@hot­mail.com

LottaL.
Neljäntoista isosisko raottelee kasvutynnyrinsä kantta luentosaleissa, pitää ihmisistä keskimäärin hyvin paljon ja on vähän idealisti, koska nuorena saa olla. Heräsikö ajatuksia? Voit olla minuun yhteydessä sähköpostitse osoitteeseen lottahenniina@gmail.com
5.3.2024

Ennen tekin olitte pimeyttä, mutta nyt te loistatte Herran valoa. Eläkää valon lapsina! Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä. Ef. 5:8–9

Viikon kysymys