äänet ovat semmoinen sietämisjuttu.
Ensimmäisessä kimppakämpässäni asuin osittain läpikulkutilassa. Välillä kun joku pyrki kuulumistenvaihtoon kriittisellä hetkellä, hermo kiristyi sen verran, että tuikkasin kynän muistiinpanopaperista läpi: mää luen nyt!
Sovittiin sen jälkeen, että erakkomoodi pitää ilmaista vetämällä huppu päähän ja vetoketju silmiin asti. Osasivat varoa. Sieltä se kilisevä ja koliseva ihmishyrrä taas aina aikanaan kuoriutui kommunikoimaan.
Nykyään on oma huone neljän kotikommuunissa. Yöeläimenä leivon pitsaa puoliltaöin ja varon paukuttelemasta peltejä. Toisia moodeja varten ostin Clas Ohlsonilta kuulosuojaimet. Halvimmat punaiset. Nimesin ne epäsosiaalistajiksi ja ripustin käden ulottuville olohuoneeseen pystytettyyn telttaan. Se on päiväuniparatiisi, jossa äänimaisemana on sydämen ääni, sen ahkera säännöllisyys, valtimoiden viisas virtailu.
äänet ovat semmoinen hälytysjuttu.
Nuoren perheen valoisa äiti sanoi, että arjessa erilaisiin ääniin on suhtauduttava eri tavoin: Jos itkun ääni lähenee, ei ole hätää. Jos ei lähene, pitää kiiruhtaa. Jos kuuluu kolahdus mutta ei itkua, on tosi hoppu. Lapsen itku on terve merkki.
Kun vähän isompana itki illalla tyynyynsä, yritti itkeä hiljaa. Ei ollut varma, halusiko enemmän, että äiti kuulee vai että ei kuule. Joskus se kuuli, tuli ja lohdutti. Se tuntui hyvältä.
Edes äideiltä ei silti pidä edellyttää ajatustenlukutaitoa. Joskus pitää sanoa ääneen ja toisen kerran vielä kovempaa: apua! Hisseissäkin, ainakin meidän vanhanaikaisessa, on jumittumisen varalta isoa tööttiääntä pitävä hälytysnappi. Siihen kyllä reagoidaan, ja apua tulee.
äänet ovat semmoinen jakamisjuttu.
Puhelimen värähdys sekoittuu luennoitsijan pakinointiin, ruokajonon hälinään, iltayön pattereiden kohinaan. Siellä niitä on parin hipaisun päässä: enkeleitä multa-anturaisissa kengissä, silmissä yövuorolaisen väsymys, suussa matala puhe ja lähteensyvä nauru. Sanotaan: täällä on nyt niin tyhmä pää, että sanokaa jotain viisasta jooko.
Toisaalla pitkä puhelinkeskustelu säestää rahisevia lenkkipolkuja: Jos lennetään vuorokausi meren yli ja laskeudutaan kulkemaan preerialta vuorten suuntaan, väistellään harmaakarhuja ja ostetaan kaikilla kielillä appelsiineja - - Sanat soivat suunnitelmaa, tulvivat tulevaa, uskaltamista, itsensä ylittämistä.
äänet ovat semmoinen hiljainen juttu. Aika tärkeä juttu.
Hiljaisuudessa on se erityisyys, että sitä vasten kuuluvat hyvin hiljaisetkin äänet. Kuuluu sydämen ääni, joka uskaltaa puhua haaveita ja pelkoja. Ja kuuluu se hiljaisuudessaankin väkevin, omantunnon ääni, jota välillä melkein pelottaa kuunnella, kun se puhuu niin totta. Tekee mieli yrittää tukahduttaa, peittää muulla melulla.
Usko tulee kuulosta. Muulla se ääni ei rauhoitu. Täällä, missä minä asun, voi vaikka astua Kauppatorilta föliin 42, 32 tai 12, jäädä pois Itäkeskuksen jälkeisellä pysäkillä, kääntyä oikeaan ja oikeaan ja astua laulavaan saliin. Ja vaikka mielessä olisi millainen ryteikkö, polku tuntuu taas pilkottavan oksien lomasta, kun sieltä joku kutsuu nimeltä. Eikä silloin enää pelkää hiljaisuutta.
äänet ovat semmoinen tunnejuttu.
Kerran oli ilta, myöhäinen kesäkuu. Pystytimme pikkusiskojen kanssa leiriä Jämsän maauimalan rantakoivujen väliin, kun veden ylle nousi värjymään kirkas laulu.
– Nicht so traurig, nicht so sehr,
Meine Seele, sei betrübt,
daß dir Gott Glück, Gut und Ehr
nicht so viel wie andern gibt.
Nimm verlieb mit deinem Gott.
Hast du Gott, so hat's nicht Not
Kylmälaukkua kaivelevat kädet pysähtyivät. Laiturilla istui linnunluinen vanha nainen, piteli polviaan, lauloi kasvot koholla vuosiensyvyistä, horisontinkirkasta sävelmää.
äänen haivuttua lähestyimme varovaisesti: saako tähän tulla iltapalalle? Levitimme liinan laiturin toisella laidalle.
– Se oli Bachin yksinlaulu. Laske murhe lauhtumaan, nainen sanoi.
Vielä, kun nainen kulki lammen ympäri pois, laulu värisi aalloilla. Oli ihan hiljaista, hiljaisuus värisi.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys