JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Ilon­ke­vy­et

20.7.2016 6.37

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160720063700

Ne­li­vuo­ti­as kuor­saa raa­jat le­väl­lään kuin me­ri­täh­ti. Seit­sen­vuo­ti­as on nu­kah­ta­nut käsi suo­je­le­vas­ti kak­si­vuo­ti­aan ym­pä­ril­lä. Kym­men­vuo­ti­aan uni on sa­lais­ta un­ta, pää pei­ton kät­kös­sä, kah­dek­san­vuo­ti­aan uni kip­pu­rais­ta, vii­si­vuo­ti­aan uni avoin­ta, käm­me­net kuk­ki­na kor­vien vie­res­sä.

Ne ovat kaik­ki ka­sau­tu­neet pat­joil­le pa­ri­sän­gyn ym­pä­ril­le. Ha­keu­tu­vat ihan lä­hel­le nyt, kun nuk­ku­mis­ku­vi­ot ovat vink­sal­laan: isi ja äi­ti reis­sus­sa, ja on vain Lot­ta.

On lu­et­tu Ves­ta-Lin­ne­at ja lau­let­tu suo­je­lus­lau­lut. Au­to­ri­taa­ri­ses­ti ko­men­net­tu päi­väl­lä saa­dut hy­pe­rak­ti­voi­vat he­lium­pal­lot yö­park­kiin. Kak­si­vuo­ti­aan hou­su­vaip­pa nos­tet­tu nil­kois­ta nel­jän­nen ker­ran, vaik­ka oli­si vie­lä ha­lun­nut sir­kut­taa na­ku­na ym­pä­ri ylä­ker­taa. Ne­li­vuo­ti­aan ham­mas­har­ja pa­lau­tet­tu ves­saan kol­man­nen ker­ran, et­tä kyl­lä var­mas­ti on puh­das­ta jo. Sy­li­tet­ty ja si­li­tet­ty. Vas­ta kun kaik­ki toi­men­pi­teet on lo­pe­tet­tu, sil­mät ovat al­ka­neet lup­sua.

Lot­ta kir­joit­taa vie­lä vä­hän, olen rau­hoi­tel­lut ja rai­van­nut ti­laa läp­pä­ril­le sän­gyl­tä eri­ko­kois­ten jal­ko­jen kes­kel­tä. Yön val­koi­nen valo pyyh­kii sei­niä. Vat­san­paik­keil­la pa­kah­tuu tus­kan­se­kais­ta hel­lyyt­tä.

Ne luot­ta­vat.

Osu­taan vas­tak­kain su­vi­seu­ra­lau­an­tai­na. Telt­to­jen vä­leis­sä pu­hal­taa tuu­li. Toi­nen pu­huu, mi­ten per­he, lap­set, ai­ka ja oma it­se, ih­mis­suh­tei­den ja -suh­teet­to­muuk­sien vä­rit ja te­ke­mi­sen tur­huus ja mer­ki­tyk­sel­li­syys. Kuun­te­len ai­van ra­ol­laan. Niin eri­lais­ta, ja kui­ten­kin sa­maa.

Ero­tes­sa nyök­kään si­vu­men­nen ison tel­tan suun­taan: Minä en oi­kein tuon­ne tä­nään, kun ei ole pu­hei­ta­kaan, vain nuo jo­not. Näyt­tää kam­pit­ta­val­ta ih­mis­suh­de­ra­ken­nel­mal­ta.

Tuo toi­nen kat­soo ja sa­noo jo­tain. Muu­ta­man sa­nan vain, en muis­ta mitä ne oli­vat, mut­ta nii­den jäl­keen nos­tan kän­ny­kän kor­val­le, et­tä mis­sä, mis­sä koh­den. Ja sit­ten minä juok­sen.

En minä ole näh­nyt mo­nen juok­se­van seu­ra­ken­täl­lä, pait­si las­ten tie­ten­kin. Ja nyt lap­si mi­nus­sa juok­see kuin hä­däs­sä, et­sii tut­tu­ja kas­vo­ja mut­kit­te­le­vas­ta ih­mis­let­kas­ta ja pai­nau­tuu lo­pul­ta lä­hel­le nii­tä toi­sia kuin äi­din sy­liin. Et­tä kyl­lä minä tu­len, tu­len sit­ten­kin.

An­ne­taan sel­lai­sia kirk­kai­ta het­kiä, ajat­to­mia tun­te­ja, vuo­den­ko­koi­sia päi­viä. Mu­ta­lam­mi­koi­den kah­laa­mi­sen vä­lil­lä hei­nän­he­lei­tä pel­to­au­kei­ta, val­koi­nen telt­ta, jos­sa elä­män koko ker­rok­sel­li­suus on kä­de­no­jen­nuk­sen pääs­sä: vie­rel­lä, edes­sä, ta­ka­na, si­säs­sä. Ei tar­vit­se et­siä mi­tään, ei sel­viy­tyä, suo­jau­tua ei­kä si­joit­tua.

Kaik­ki on kät­ket­ty sa­maan laa­jaan, kan­ta­vaan esi­ru­kous­ten ver­kos­toon, kaik­ki ne­kin omat, joi­den ki­pu­ja elää lä­hel­tä, avut­to­ma­na: la­maan­tu­neet ja tur­hau­tu­neet, sy­dän­su­rui­set, sa­tu­te­tut, ohi­te­tut ja ah­dis­te­tut. Ja loh­du­te­tut­kin, ilon­ke­vy­et.

Ajat­to­mia tun­te­ja.

Hei­nä­kuun yös­sä ko­hen­nan jon­kun ka­ran­neen pei­ton, ta­pu­tan unis­saan ynäh­tä­vää.

Pa­laan näp­päi­mis­tön ää­reen. It­ses­sä on ai­ka hil­jais­ta, mie­li­ku­vi­tus lo­mal­la. On­nek­si ei tar­vit­se pal­joa kek­siä – ih­meel­li­sin­tä on ol­lut ta­val­li­nen: työn­täy­tei­set tyy­ty­mi­sen ää­net, het­kel­lis­ka­oot­ti­set keit­ti­öt, ruo­ki­tut vat­sat, on­nel­li­set ka­nat, leik­kaa­mat­to­mat nur­mi­kot. Pol­ven­sa nir­hais­seen lap­sen juok­su sen sa­man ar­ki­sen ai­kui­sen luo, jol­le äs­ken kiu­kut­te­li. Kaik­kien it­ku­jen jäl­kei­set loh­du­tuk­set, elä­män jat­ku­mi­set.

Kaik­kein lä­him­pä­nä on ol­lut Sii­on-äi­din syli. Sil­le ei ole ol­lut vas­ta­lah­jaa an­net­ta­va­na. On jää­nyt vas­taa­not­ta­jan ja hoi­vat­ta­van osa. Lap­sen osa.

LottaL.
Neljäntoista isosisko raottelee kasvutynnyrinsä kantta luentosaleissa, pitää ihmisistä keskimäärin hyvin paljon ja on vähän idealisti, koska nuorena saa olla. Heräsikö ajatuksia? Voit olla minuun yhteydessä sähköpostitse osoitteeseen lottahenniina@gmail.com
22.9.2020

Her­ra, kuu­le ru­kouk­se­ni, vas­taa mi­nul­le, minä olen köy­hä ja avu­ton. Ps. 86:1

Viikon kysymys