Täl­tä ke­vääl­tä muis­tan erään len­kin ran­to­ja myö­ten. Ve­si­ra­jas­sa oli ohut­ta jää­tä, jota si­raut­te­lim­me ke­peil­lä las­tuik­si. Sa­man­lais­ta jää­tä tun­tui ke­rään­ty­neen mei­dän vä­lil­lem­me. Sen rik­ko­mi­sek­si piti ol­la mil­tei raa­dol­li­sen re­hel­li­nen.

Ei se sii­nä het­kes­sä tun­tu­nut hy­väl­tä kum­mas­ta­kaan, mut­ta jäl­keen­päin kyl­lä. Ym­mär­sim­me pa­rem­min tois­tem­me vai­kut­ti­mia. Ym­mär­sim­me, et­tei kaik­keen ole vain yh­tä oi­ke­aa toi­min­ta­mal­lia.

Jut­te­lim­me me sii­tä­kin, oli­si­ko ol­lut ar­mol­li­sem­paa ol­la sa­no­mat­ta sitä kaik­kea. Ikään kuin sääs­tää tois­ta.

Re­hel­li­syys ai­heut­taa vä­lil­lä tus­kaa. Tun­nis­tan it­ses­tä­ni ope­tus­lap­si Pie­ta­rin no­pe­an, voi­mak­kaan re­a­goin­ti­ta­van: sa­no­jen reit­ti ulos suus­ta on har­kin­taa no­pe­am­pi. Jos­kus se mitä sa­non, ei ole ihan re­hel­lis­tä. Pi­kem­min­kin in­tui­tii­vi­nen mö­läy­tys. Use­am­min se on re­hel­lis­tä, jopa lii­an­kin.

Re­hel­li­syys-kä­si­te ei oi­kein toi­mi it­sei­sar­voi­se­na. Sel­lai­se­na sil­lä voi­si oi­keut­taa toi­sen louk­kaa­mi­sen tai syr­ji­mi­sen. Vää­rin­käy­tön vält­tä­mi­sek­si olen ope­tel­lut kol­men por­tin oh­jet­ta: On­ko se tot­ta? On­ko se tar­peel­lis­ta? On­ko se ys­tä­väl­lis­tä?

Toi­saal­ta sa­noik­si muo­toi­le­mat­ta jää­kin usein se kaik­kein re­hel­li­sin, tar­peel­li­sin ja ys­tä­väl­li­sin aja­tus: Olet kä­vel­lyt sy­dä­mee­ni. Olen op­pi­nut si­nul­ta pal­jon. Tah­don si­nul­le hy­vää.

Ai­na ei ole help­poa tie­tää, mikä on tot­ta. Kun asi­at ja aja­tuk­set näyt­täy­ty­vät ris­ti­rii­to­jen vyyh­ti­nä, re­hel­li­sin­tä voi­kin ol­la sa­noa: en tie­dä.

Hen­gel­li­ses­sä mie­les­sä re­hel­li­syys-kä­si­tet­tä osu­vam­pi voi­si ol­la to­tuu­del­li­suus. Ju­ma­lan ja ih­mi­sen vä­li­seen suh­tee­seen ei mah­du vilp­piä; ih­mi­nen voi pet­tää it­se­ään, mut­tei Ju­ma­laa. Ru­kous­kin on sy­dä­men nöy­rää ja en­nen kaik­kea vil­pi­tön­tä pu­het­ta Ju­ma­lan kans­sa.

Us­ko oh­jaa to­tuu­del­li­suu­teen ih­mis­suh­teis­sa­kin. Jo­han­nes ke­hot­taa kir­jees­sään ra­kas­ta­maan, ei sa­noin ja pu­hees­sa, vaan te­oin ja to­tuu­des­sa. (1. Joh. 3:18) Tuon aja­tuk­sen poh­jal­ta rak­kaut­ta on us­kal­taa lä­hes­tyä tois­ta ky­se­le­väs­ti sil­loin­kin, kun toi­sen va­lin­nat huo­les­tut­ta­vat.

To­tuus on Ju­ma­lan lais­sa. Sitä en­nen tu­lee kui­ten­kin ar­mo, joka on la­kia suu­rem­pi, mut­ta täy­sin tot­ta. Suur­ta to­tuu­del­li­suut­ta on läs­nä sil­loin, kun saa il­mais­tua toi­sel­le ih­mi­sel­le hä­tän­sä sii­tä, mitä mi­nul­le ta­pah­tuu. Ja saa kuul­la niin täy­des­ti to­sia ja ar­mah­ta­via loh­dun sa­no­ja, et­tei ym­mär­rys rii­tä: Tämä yl­tää si­nuun­kin, kaik­ki on so­vi­tet­tu.

...

Kir­joit­ta­es­sa­ni tätä blo­gi­teks­tiä tun­nen tut­tua huol­ta sii­tä, kir­joi­tan­ko to­tuu­del­li­ses­ti. Vaa­ra­na on elä­män ro­so­jen tar­pee­ton si­lot­te­lu tai kau­nis­te­lu. Jo silk­ka tie­tä­mät­tö­myys voi oh­ja­ta to­tuu­den­vas­tai­siin yleis­tyk­siin ja ohi­tuk­siin.

Toi­se­na vaa­ra­na on tart­tua tur­han kriit­ti­sel­lä tai re­pi­väl­lä ot­teel­la asi­oi­hin, jois­sa oma ih­mi­sym­mär­rys jää va­jaak­si. Vaa­ra se on, kos­ka to­tuus il­man ar­moa rik­koo.

Ajat­te­len, et­tä juu­ri ar­moa vas­ten pun­nit­tu­na re­hel­li­syys löy­tää ra­ken­ta­vim­man muo­ton­sa. Niin tun­sim­me siel­lä jää­riit­tei­ses­sä ran­nas­sa­kin. Ki­pe­äl­tä tun­tu­neet to­tuu­det su­lat­ti­vat kau­naa, mut­tei­vat yk­sin riit­tä­neet. Tar­vit­tiin ar­moa, tar­vit­tiin so­vin­to. Mus­tas­sa maa­lis­kuus­sa toi­sen sil­miin tuli tou­ko­kuun va­loa.