Kä­ve­lim­me pol­kua suur­ten kuu­sien al­ta. Oli au­rin­kois­ta, mut­ta syk­syn vii­leys tun­tui jo sel­väs­ti. Vä­hän huo­nos­ti va­rus­tau­tu­nee­na ja miet­te­li­ää­nä nou­sin ylös mä­keä, joka sai mi­nut hen­gäs­ty­mään.

Olim­me läh­te­neet op­pi­lai­den kans­sa ku­vaa­maan kou­lun ym­pä­ris­töä. Yh­del­lä heis­tä oli jo läh­ties­säm­me mie­les­sään kau­nis ku­vaus­koh­de, joka si­jait­si kau­em­pa­na kuin olin osan­nut odot­taa.

– Seu­rat­kaa mua!

Tyt­tö kä­ve­li reip­pain as­ke­lin edel­lä ja me toi­set pe­räs­sä. Hy­vän mat­kaa kul­jet­tu­am­me ky­se­lin hie­no­va­rai­ses­ti, mi­ten kau­ak­si hän oi­kein ai­koi läh­teä.

– Ei ole pak­ko seu­ra­ta, jos ei kiin­nos­ta!

Päi­vä­kau­sia myö­hem­min pa­la­sin aja­tuk­sis­sa­ni ty­tön sa­noi­hin "ei ole pak­ko seu­ra­ta". Tämä toi mie­lee­ni Raa­ma­tun ker­to­muk­set sii­tä, kun Va­pah­ta­ja kut­sui ope­tus­lap­si­aan. Mie­tin, mil­tä­hän esi­mer­kik­si Pie­ta­ris­ta tun­tui jät­tää kaik­ki en­ti­nen taak­seen kuul­les­saan tuon yk­sin­ker­tai­sen kut­sun: Seu­raa mi­nua! Pie­ta­ri ei var­mas­ti tien­nyt, mi­hin pol­ku vie. Mut­ta tie­si, et­tei ol­lut pak­ko seu­ra­ta.

Il­lal­la luin lap­sil­le Las­ten Raa­ma­tus­ta Hy­vän Pai­me­nen ker­to­mus­ta. Ku­vas­sa suu­ri lam­mas­lau­ma seu­raa pai­men­ta. Lap­set ih­met­te­li­vät, mik­si Jee­sus ver­ta­si ih­mi­siä lam­pai­siin. Se­li­tin, et­tä pai­men tun­tee lam­paan­sa ja lam­paat seu­raa­vat pai­men­ta. Ne kuu­le­vat hä­nen ää­nen­sä ja py­syt­te­le­vät yh­des­sä lau­mas­sa.

Va­pah­ta­jam­me on Pai­men, joka tun­tee mei­dät ni­mel­tä. Lam­paat saa­vat kuul­la hä­nen ään­tään tä­nä­kin ai­ka­na ja va­el­taa yh­des­sä lau­mas­sa. Kut­su on voi­mas­sa.