Eläm­me peu­ku­tus­ten ai­kaa. Siel­lä ja tääl­lä on mah­dol­lis­ta kli­ka­ta peuk­ku ylös, jos pi­tää lu­ke­mas­taan, nä­ke­mäs­tään tai kuu­le­mas­taan. Jois­sa­kin net­ti­pal­ve­luis­sa voi pai­naa myös peu­kun alas sen mer­kik­si, et­tei tyk­kää.

Huo­maan, et­tä olen ai­ka kyl­läs­ty­nyt peu­kut­ta­mi­seen ja yli­pää­tään mo­niin so­si­aa­li­sen me­di­an pal­ve­lui­hin. En jak­sa ty­kä­tä tai ol­la tyk­kää­mät­tä. Olen al­ka­nut ha­ke­maan eri ka­na­vis­ta lä­hin­nä asi­a­si­säl­töä, eli seu­raa­maan kiin­nos­ta­via blo­ge­ja tai työ­hö­ni liit­ty­viä Fa­ce­boo­kin ryh­miä ja si­vus­to­ja. Sil­ti mi­nul­la­kin me­nee ne­tis­sä hel­pos­ti ai­kaa jo­hon­kin vä­hem­män hyö­dyl­li­seen.

Vä­lil­lä kui­ten­kin se­laan pi­kai­ses­ti Fa­ce­boo­kis­ta tai Twit­te­ris­tä omal­le “sei­näl­le” tu­los­tu­vaa uu­tis­vir­taa. Heti jos en viik­koon lue Fa­ce­boo­kia, huo­maan jää­vä­ni jois­ta­kin kes­kus­te­luis­ta ulos. Mie­tin, mik­si tä­hän on tul­tu. Mik­si on lu­et­ta­va Fa­ce­boo­kia py­sy­äk­seen mu­ka­na kah­vi­pöy­tä­kes­kus­te­luis­sa? Tai jopa tie­tääk­seen, et­tä ys­tä­väl­leen on syn­ty­nyt lap­si tai val­mis­tu­nut talo? Mik­si tie­to pa­ke­nee so­meen?

Peu­kut­ta­mi­nen on mel­ko uu­si vies­ti­mi­sen tapa. Jos­kus se jät­tää tul­kin­nan va­raa. Mik­si tuo ih­mi­nen tyk­kä­si täs­tä? Mitä hän sil­lä ha­lu­aa sa­noa? Tai sit­ten joku voi ko­kea, et­tei hä­nen so­me­jul­kai­suis­taan tyk­kää ku­kaan. So­meym­pä­ris­tön hil­jai­suus voi ol­la vah­va vies­ti, jon­ka sa­no­ma on hä­mä­rän pei­tos­sa. Yk­si­näi­syy­den ko­ke­mus voi ol­la suur­ta, vaik­ka pu­hu­taan­kin so­si­aa­li­ses­ta me­di­as­ta.

So­mea enem­män po­si­tii­vi­sis­ta peu­kuis­ta oli­si iloa koh­dat­ta­es­sa kas­vok­kain. Jo­kai­sen oli­si hyvä saa­da po­si­tii­vis­ta pa­lau­tet­ta, kan­nus­tus­ta ja ko­ke­mus sii­tä, et­tä on ym­pä­ril­lään ole­vil­le ih­mi­sil­le tär­keä. Kun­pa tämä ei oli­si vain so­si­aa­li­sen me­di­an va­ras­sa.

Peuk­ku pys­tys­sä voi ol­la myös merk­ki sii­tä, et­tä kyl­lä täs­sä vie­lä yri­te­tään jak­saa. Koh­ta­sin ker­ran nuo­ren, jol­la elä­män han­ka­lat asi­at tun­tui­vat kuin vyö­ry­vän pääl­le, ei­kä hän jak­sa­nut kom­mu­ni­koi­da ke­nen­kään kans­sa. Kuu­lok­keet oli pai­net­tu tiu­kas­ti kor­viin ja mu­siik­ki oli tar­koi­tuk­sel­la niin ko­val­la, et­tei hän kuul­lut ai­kuis­ten yri­tyk­siä ava­ta kes­kus­te­lua.

Tu­lok­set­to­man yh­tey­de­no­ton jäl­keen näin nuo­ren kä­des­sä pi­kai­sen liik­keen – peuk­ku ylös! Luk­kiu­tu­nees­ta hil­jai­suu­des­ta pääs­tiin eteen­päin. Ti­lan­ne ei tun­tu­nut enää epä­toi­voi­sel­ta.