Mi­nul­ta on sil­loin täl­löin ky­syt­ty, mikä on lem­pi­vir­te­ni. Olen to­den­nut nii­tä ole­van kym­me­niä, en­kä pys­ty va­lit­se­maan vain yh­tä tai muu­ta­maa mi­nul­le tär­ke­ää virt­tä. Eri ai­koi­na ja eri elä­män­ti­lan­teis­sa pu­hut­te­le­vat eri­lai­set vir­ret.

Vai­kei­na päi­vi­nä ovat usein loh­dut­ta­neet sel­lai­set vir­ret, jot­ka ku­vaa­vat elä­män ko­et­te­le­muk­sia ja Ju­ma­lan huo­len­pi­toa. Niis­sä on pu­et­tu sa­noik­si jo­ta­kin sel­lais­ta, jota it­se­kin olen jou­tu­nut ko­ke­maan. Jos­kus taas kii­tol­li­nen mie­li Ju­ma­lan siu­nauk­ses­ta on lait­ta­nut lau­la­maan kirk­kaam­pia sä­vy­jä, kii­tos­vir­siä elä­män lah­jas­ta.

Ei kau­pun­kia py­sy­vää,

vaan vai­vaa, koti-ikä­vää.

Yk­si mi­nul­le tär­keä vir­si on Käy koh­ti isän­maa­tan­sa. Se on mat­kaa te­ke­vän, pää­mää­rää koh­ti tä­hyi­le­vän va­el­ta­jan vir­si. Sii­nä to­de­taan, et­tä elä­mä it­se asi­as­sa koos­tuu vai­vas­ta ja koti-ikä­väs­tä.

Ja isän­maa­ta iha­naa

se mat­ka ai­na tar­koit­taa.

Vai­ke­a­kin päi­vä mer­kit­see koh­ta avau­tu­vaa tai­vaan iloa. Lu­vat­tu pää­mää­rä on ajal­lis­ta mat­kaa tär­ke­äm­pi. Vai­vas­sa­kin voi näh­dä elä­män an­ta­jan ih­meel­li­sen lah­jan. Mut­ta jak­san­ko muis­taa sen? Muis­tan­ko, mi­hin olen mat­kal­la?

Myös mo­net mur­heet maal­li­set

vai­vaa­vat pai­nol­lan­sa,

ja sai­rau­det, puu­tok­set

saa kan­taa ruu­miis­san­sa.

Kol­me vuot­ta sit­ten jou­duin to­den te­ol­la py­säh­ty­mään sai­ras­tu­mi­se­ni vuok­si. Häm­mäs­te­lin, mi­ten no­pe­as­ti sai­raus voi vie­dä ter­veel­tä ih­mi­sel­tä ja­lat al­ta.

No­pe­as­ti aloin pe­lä­tä pa­hin­ta. Ajat­te­lin, et­tä en eh­kä enää kos­kaan ky­ke­ne työ­hön. Olin opis­kel­lut työ­ni ohes­sa ja pian val­mis­tu­mas­sa. Mie­tin, opis­ke­lin­ko tur­haan. Ai­heu­tin­ko sai­ras­tu­mi­se­ni it­se? Joh­tui­ko se stres­saa­vas­ta per­heen, työn ja opis­ke­lun yh­dis­tel­mäs­tä? Olin­ko aset­ta­nut lii­an suu­ria odo­tuk­sia tu­le­vai­suut­ta­ni aja­tel­len?

Suo, et­tei sam­mu toi­vom­me

hel­tees­sä ko­e­tus­ten.

Lo­pul­ta sai­rau­den vai­kein vai­he ei kes­tä­nyt­kään pit­kään. Muu­ta­maa viik­koa myö­hem­min nos­tin vuo­den van­han tyt­tä­re­ni pol­ku­pyö­rän las­te­nis­tui­meen ja ajoin his­suk­seen pos­ti­laa­ti­kol­le. Lap­si ki­kat­ti en­sim­mäis­tä mat­kaan­sa pol­ku­pyö­rän kyy­dis­sä. Mi­nus­ta tun­tui, et­tä mi­nä­kin koin kai­ken en­sim­mäis­tä ker­taa. Tu­lin täy­teen toi­voa, luot­ta­mus­ta ja kii­tol­li­suut­ta.

Tuo py­säyt­tä­vä ko­ke­mus ja se, et­tä sai­rauk­sia on tul­lut li­sää, ovat on­nis­tu­neet vä­hen­tä­mään mi­nus­sa tyy­ty­mät­tö­myyt­tä. En­nen saa­toin sur­ku­tel­la ai­van pie­ni­ä­kin asi­oi­ta. Nyt jo­kai­nen ki­vu­ton ja jok­seen­kin vai­va­ton päi­vä tun­tuu to­del­la suu­rel­ta lah­jal­ta. Tun­tuu ih­meel­tä, et­tä voin nos­taa lap­sen lat­ti­al­ta sy­lii­ni. On ih­meel­lis­tä, et­tä voin ko­kea ole­va­ni ter­ve ja saan käy­dä työs­sä. Mit­ta­suh­teet ajat­te­lus­sa­ni ovat muok­kau­tu­neet.

Rak­kaut­ta­si tun­te­maan

ja jäl­ki­ä­si seu­raa­maan

ah au­ta, Her­ra Jee­sus.

Sii­nä on ru­kouk­se­ni. Täl­lä het­kel­lä olen sai­rauk­sis­ta huo­li­mat­ta koh­ta­lai­sen ter­ve, mut­ta us­ko­ne­lä­mäs­sä­ni edel­leen kom­pu­roi­va. Hyvä Pai­men on jät­tä­nyt maas­toon sel­vät jäl­jet, mut­ta ar­ki­sen puur­ta­mi­sen kes­kel­lä ne tun­tu­vat hel­pos­ti jää­vän pii­loon.

Epäi­lyk­sis­sä ja us­kon kom­pas­te­luis­sa on hyvä py­säh­tyä ih­met­te­le­mään omaa suun­taa: Min­ne olen me­nos­sa? It­se Ju­ma­la on lu­van­nut an­taa tu­le­vai­suu­den ja toi­von. Us­ko saa al­kaa joka päi­vä alus­ta, kuin kaik­ki oli­si uut­ta.