On odotetun suviseuraviikon tiistai. Laitan asuntovaunun ajovalmiiksi ja auton perään kaatosateessa. Sadetakista huolimatta joudun vaihtamaan kastuneet vaatteet kuiviin vielä ennen matkalle lähtöä. Karavaanin startattua totean, että aina suviseuroihin lähteminen tuntuu yhtä mukavalta, säässä kuin säässä. Sen täytyy olla asennekysymys.
Matkalla nukutun yön jälkeen saavumme seura-alueelle samanlaisessa sateessa. Pystytämme leirin ja tutustumme alueeseen lähinnä karttaa katsellen. Ideoimme lapsille puuhaa, joka auttaa viihtymään asuntovaunun pienissä tiloissa koko sateisen päivän. Toivomme, että sääennusteet loppuviikon suotuisammasta kelistä toteutuvat.
Pian on torstai, poutaisempi ja valoisampi päivä. Aattoseurojen kanttorin tehtävään lähtiessäni puen ylleni juhlapuvun ja kumisaappaat. Yhdistelmä tuntuu kummalliselta, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla mieltä lämmittävältä. Kurasta, vedestä ja kaikista sään aiheuttamista vaikeuksista huolimatta seurat alkavat. On Jumalan kansan juhla.
Rapaiset polut johtavat seuratelttaan, joka on saatu laitettua kauniiksi ja toimivaksi, vaikka vielä edellisenä yönä seurojen järjestäjillä oli vastassaan suuria haasteita. Omalla työvuorollani laulan seurakansan kanssa virttä Soi kunniaksi Luojan. Virsi muistuttaa, että Jumala säätää säät ja ilmat, mutta antaa meille myös onnea, rakkautta ja lahjojaan.
Virren aikana katselen seurakansaa, jota pikkuhiljaa saapuu seuratelttaan enemmän ja enemmän. Lapsuudestani tuttu pariskunta istuu etupenkissä. He tunnistavat kanttorin ja hymyilevät. Lapsiperheitä tulee rattaineen telttaan. On mukava, että vielä aattoseuroissa telttaan sopii helposti koko perheellä.
En näe synkkiä, murehtivia tai epätoivoisia katseita. Ihmisten kasvoissa pikemminkin loistaa aurinko. Tyytyväisyys ja kiitollisuus siitä, että on päässyt seuroihin mukaan.
Puheessa kuulen mainittavan, että seuroissa paistaa armon aurinko. Se ei ole vain sanonta, vaan Jumalan armon kokeneelle totta. Ulkoiset olosuhteet eivät voi viedä sitä iloa, jonka vapaa ja iloinen sydän kokee. Aurinko on sydämen tila.
Työvuorossa ja muuten suviseura-alueella kohtaan monet vieraat, mutta myös lukuisat tutut kasvot. Huulilla välähtää ohimenevä tervehdys. Kädet tarttuvat käteeni, tervehtivät ja kysyvät kuulumiset. Käydään läpi tavalliset asiat. Tunnetaan ihmeellinen yhteys, jonka yhteinen usko luo. Joku jakaa pysäyttävän elämäntarinansa ja kertoo, miten uskon lahjan löytäminen on tuonut elämään tarkoituksen ja toivon.
Terveisiä suviseuroista Sinulle, joka et syystä tai toisesta päässyt mukaan. Sinua muistetaan. Saat kuitenkin olla osa juhlakansaa ja osallistua seuroihin kotoasi käsin.
Aivan erityisesti terveisiä sinulle, joka ennen koit olevasi tätä joukkoa, mutta tiesi on nyt kulkenut toiseen suuntaan. Pienen lapseni kysymys kesken leikkiensä pysäytti minut miettimään, kuinka monet tutut kasvot minulla itse asiassa jäävät seura-alueella näkemättä. Lapsi ihmettelee, miksi joitakin ystäviämme tai sukulaisiamme ei voi nähdä suviseuroissa tai muissa seuroissa.
Haluan kertoa, että teitä kaikkia kaivataan täällä. Teitä muistetaan ja puolestanne rukoillaan. Teitä kutsutaan.
Lauantai-iltana seuratelttaan kulkevat pitkät jonot. Tuhannet ihmiset polvistuvat ehtoollispöytään. Usko saa vahvistusta. Siunaavat kädet laskeutuvat hartioille. Usko liittää yhteen suuren joukon ihmisiä.
Aurinko kurkistaa pilven raosta. Ihmiset laulavat sydämensä kyllyydestä. Sykähdyttävin hetki kanttorin palvelutehtävässä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys