JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

​Kun jos­kus vä­hän vä­syt­tää

26.11.2014 6.38

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420141126063800

Hel­sin­gin Sa­no­mat sen tie­si ker­toa 30. lo­ka­kuu­ta: vä­sy­mys vai­vaa pien­ten las­ten van­hem­pia! Uu­ti­nen­han se tie­tys­ti nyt kai­kil­le oli, kun ker­ran oi­kein leh­des­sä­kin sa­not­tiin niin. Mut­ta asia on tär­keä. Pär­jää­mi­sen kult­tuu­ris­sa eteen­päin men­nään ham­mas­ta pur­ren, kos­ka ai­na on men­ty. On­nek­si avuk­si on tul­lut 2000-luku ja aja­tus sii­tä, et­tä omis­ta voi­ma­va­rois­ta kan­nat­taa huo­leh­tia.

Mut­ta mikä nii­tä pien­ten las­ten van­hem­pia sit­ten vä­syt­tää? Tämä har­maa mar­ras­kuu – vai van­hem­muus ja ne pie­net lap­set? Vii­ti­sen vuot­ta sit­ten is­tuim­me vai­mon kans­sa il­ta­pa­la­pöy­dän ää­res­sä. Luim­me kum­pi­kin, minä jo­tain ro­maa­nia ja vai­mo leh­teä. Oli hil­jais­ta ja rau­hal­lis­ta, ja ke­säl­lä syn­ty­vä esi­koi­sem­me vai­kut­ti ai­no­as­taan vai­mon vat­sas­sa. Ja yh­täk­kiä, sii­nä kai­ken ta­va­no­mai­suu­den kes­kel­lä ta­ju­sin kirk­kaas­ti, et­tä elim­me per­heem­me his­to­ri­as­sa yh­den vai­heen lo­pun al­kua. Muu­ta­man kuu­kau­den pääs­tä mei­tä oli­si kol­me, kah­den ai­kui­sen hil­jai­nen ta­lous muut­tui­si lap­si­per­heen ta­lou­dek­si. Ja tuo ta­va­no­mai­nen il­tam­me oli nii­tä vii­mei­siä il­to­ja kah­des­taan, seu­raa­vat oli­si­vat tie­dos­sa eh­kä kah­dek­san­tois­ta vuo­den pääs­tä. Sa­noin aja­tuk­se­ni ää­neen, ja mie­tis­ke­lim­me asi­aa.

Ei­kö se ole niin, et­tä pien­ten las­ten van­hem­pien ar­ki on yh­tä työn­täy­teis­tä kuin muil­la­kin? On työn­te­koa ja va­paa-ai­kaa, on ruo­an­lait­toa, pyy­kin­pe­sua ja sii­vo­a­mis­ta. On har­ras­tuk­sia ja har­ras­ta­mat­to­muut­ta, kau­pas­sa­käyn­tiä ja ai­ka va­rat­tu­na par­tu­ril­le kel­lo 15.00. Ero­na lap­set­to­mien ar­keen on oi­ke­as­taan ai­no­as­taan se, et­tä liki jo­kai­ses­sa toi­men­pi­tees­sä toi­ses­sa ja­las­sa roik­kuu yk­si, toi­ses­sa toi­nen ja kä­des­sä kol­mas – omia rak­kai­ta lap­sia kaik­ki. Leik­ki­vät­hän lap­set toki ja nuk­ku­vat päi­vä­un­ta ja ovat omis­sa olois­saan­kin, mut­ta ai­na­kin meil­lä kaik­ki tämä ta­pah­tuu siel­lä mis­sä van­hem­mat ovat. Lap­sen kym­me­nen mi­nuut­tia on ai­van eri mit­ta kuin ai­kui­sen kym­me­nen mi­nuut­tia. Ja va­li­tet­ta­van usein hil­jai­suus tar­koit­taa sitä, et­tä jo­tain pa­haa on ta­pah­tu­mas­sa. ”Is­kä, tule kat­so­maan mi­ten pal­jon vet­tä!” Tul­les­sa­ni ko­tiin töis­tä huo­mi­o­ta­ni odot­taa koko kol­mik­ko ja hei­dän äi­tin­sä sii­hen vie­lä pääl­le. Kai­kil­la on tär­ke­ää ker­rot­ta­vaa, ja kil­pai­lu huo­mi­os­ta­ni on ko­vaa.

Ko­ti­töi­den nau­tin­nol­li­suus kär­sii lap­si­per­hees­sä toi­si­naan her­käs­ti inf­laa­ti­on. Ruo­an­lait­to, pyyk­kää­mi­nen ja jopa sii­vo­a­mi­nen on ihan mu­ka­vaa, kun sitä saa teh­dä rau­has­sa. Hek­ti­sim­pi­nä päi­vi­nä jo­kai­nen toi­men­pi­de kes­key­tyy ja pi­tää kes­keyt­tää. Yh­del­lä va­luu nenä, toi­nen huu­taa näl­kään­sä, kol­mas tie­dot­taa ha­jul­laan tar­vit­se­van­sa pi­kais­ta huol­toa. Yk­si ha­lu­aa sa­dul­le lu­ki­jan, toi­nen pik­ku­le­go­au­tol­leen ko­ko­a­jan, ja voi mi­ten hert­tais­ta, pie­nin on löy­tä­nyt tien­sä kuk­ka­ruu­kul­le! Ja sa­mal­la hel­lal­la kä­ry­ää jau­he­li­ha, pyyk­ki­ko­ne piip­paa val­mius­ti­laan­sa ja kän­nyk­kä soit­taa ope­raat­to­rin va­lit­se­maa tau­ko­mu­siik­kia kai­ut­ti­mel­la – odo­tan, jos­ko vih­doin sai­sin kai­paa­maa­ni asi­a­kas­pal­ve­lua sei­so­mat­ta luu­ri kor­val­la koko ajan. Ja taas koko rum­ba pyö­räh­tää alus­ta. Ja lap­sia on siis vain kol­me.

Kun päi­vän kii­reet ovat ohit­se, lap­set nu­ku­tet­tu, al­kaa se pal­jon pu­hut­tu ”oma ai­ka”. Siis mikä? No se tun­ti tai pari las­ten ja oman nuk­ku­maan­me­non vä­lil­lä, jol­loin pi­täi­si eh­tiä hoi­taa kun­toon kaik­ki kes­ke­ne­räi­nen, lu­kea säh­kö­pos­tia, kes­kus­tel­la puo­li­son kans­sa elä­mäs­tä. Ja kun vä­sy­nee­nä kel­lah­taa vuo­tee­seen, on ai­noa aja­tus tan­ka­ta un­ta pal­loon niin pal­jon kuin pys­tyy, sil­lä yön ku­lus­ta ei ole sii­nä vai­hees­sa mi­tään ta­kuu­ta. Sy­vä­kin uni kat­ke­aa no­pe­as­ti, kun tar­ve niin vaa­tii. Yh­tä syö­te­tään, toi­sen hen­ge­nah­dis­tus­ta hel­po­te­taan ba­by­ha­le­ril­la, kol­mat­ta käy­te­tään pis­sal­la. Las­ten ol­les­sa sai­raa­na yö ei ole mi­kään odo­tet­tu jut­tu, kun uni kat­ke­aa jat­ku­vas­ti. Ker­ran erään vä­syt­tä­vim­män yön is­tuin unes­sa­ni bus­sis­sa ih­me­tel­len ou­toa ha­jua. Sit­ten ha­vah­duin he­reil­le ja huo­ma­sin pi­te­le­vä­ni kä­des­sä­ni käy­tet­tyä vaip­paa. Jäin miet­ti­mään, mitä il­lal­la olin­kaan oi­ke­as­ti pu­dot­ta­nut pi­ha­ros­kik­seen.

Sei­son nuu­tu­nee­na aa­mul­la kou­lun ko­pi­o­ko­neen ää­rel­lä. Kol­le­ga las­kee kä­ten­sä har­teil­le­ni. ”Kun tuo­ta vai­het­ta elää, se tun­tuu lo­put­to­mal­ta. Jäl­ki­kä­teen hok­saa, mi­ten yk­sin­ker­tais­ta kaik­ki oli, kun lap­set oli­vat lä­hel­lä. Nyt on pal­jon suu­rem­pi huo­li, kun ei tie­dä mis­sä ne kul­ke­vat.” Esi­mies loh­dut­taa: ”Tie­dät­kö, kaik­ki on pal­jon hel­pom­paa, kun ne ovat tuos­sa kä­den ulot­tu­vil­la.”

Kos­ka leh­ti­kin sen tie­tää ker­toa, em­me ole yk­sin asi­an kans­sa. Kun vä­sy­mys­tään sa­noit­taa ää­neen, löy­tyy avuk­si eh­kä­pä myös kai­vat­tua huu­mo­ria. Ja jos en­si yö­nä val­von, lai­tan kä­te­ni ris­tiin ja lai­tan esi­ru­kous­pyyn­tö­ni eteen­päin kaik­kien, niin las­ten kuin van­hem­pien­kin, puo­les­ta.

Vä­sy­nyt­tä minä juo­tan, nään­ty­neen minä ra­vit­sen (Jer. 31:25).

ArttuH.
16.5.2021

Jee­sus ru­koi­li ja sa­noi: "Sen kirk­kau­den, jon­ka sinä olet an­ta­nut mi­nul­le, olen minä an­ta­nut heil­le, jot­ta he oli­si­vat yh­tä, niin kuin me olem­me yh­tä." Joh. 17:22

Viikon kysymys

Ilmoitukset

Toi­sen­lai­ses­sa va­los­sa

Mi­ka­e­lan per­hees­sä ei pal­jon pu­hu­ta asi­ois­ta. Teh­dään töi­tä, käy­dään kou­lua. Mut­ta jos­sain pin­nan al­la on sa­lai­suus, joka saa äi­din hy­räi­le­mään su­ru­mie­li­ses­ti ja Mi­ka­e­lan sil­mäi­le­mään tar­kem­min muu­ta­mia nuo­ria kou­lun käy­tä­vil­lä ja ruo­ka­las­sa.

Se­läs­sä au­rin­gon kat­se

An­ni­ka Koi­vu­kan­kaan ru­nois­sa heit­täy­dy­tään nuo­ren elä­män aal­lok­koon, sen iloi­hin ja ki­pui­hin, ko­et­te­le­muk­siin ja ar­jen su­loi­seen tur­vaan – kun on us­ko, jo­hon no­ja­ta ja rin­nal­la saat­ta­jia. Sy­viä tun­to­ja ke­ven­tää rai­kas huu­mo­ri: ”Kun­pa voi­sin aset­tua het­kek­si koi­ran turk­kiin. / Tun­tea sen läm­mön / kar­ku­mat­ko­jen tuok­sun / ja myl­lä­tyn kuk­ka­pen­kin ilon. Pai­jaa­via sor­mia riit­täi­si.”

Ome­na­pos­ki ja Nal­le Kar­hu­nen

Kah­dek­san­vuo­ti­as Nal­le Kar­hu­nen on kuu­si­vuo­ti­aan Nu­pun eli Ome­na­pos­ken vii­sas, kilt­ti ja hel­lä iso­ve­li. Jos­kus Nal­le käyt­täy­tyy kuin tal­viu­nil­taan he­rä­tet­ty hur­ja ja äk­ki­pi­kai­nen kar­hu. Sil­loin Nu­pun on pa­ras­ta läh­teä ulos tai lait­taa oman huo­neen ovi vi­sus­ti kiin­ni.

Ta­kai­sin Isän ko­tiin

Kir­joit­ta­jat eri puo­lil­ta maa­il­maa ker­to­vat sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut hei­dät val­ta­kun­taan­sa. Ker­to­muk­sia yh­dis­tää ko­ke­mus ko­tiin­pa­luus­ta, Raa­ma­tun mu­kai­sen us­kon löy­ty­mi­ses­tä ja us­ko­vais­ten vä­li­ses­tä rak­kau­des­ta.

Ke­tun­po­jat ja Ja­gu­ar-mies