JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

​Vä­ri­te­ra­pi­aa

26.2.2015 6.25

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420150226062500

Sii­tä tu­lee tänä vuon­na 28 vuot­ta ai­kaa, kun sei­soim­me äi­ti­ni kans­sa Maa­hei­mon ken­kä­kau­pas­sa va­lit­se­mas­sa mi­nul­le, tu­le­val­le eka­luok­ka­lai­sel­le lenk­ka­rei­ta kou­lua var­ten. Tar­jol­la oli ajan hen­keen so­pi­vas­ti pu­nai­sia ja si­ni­siä lenk­ka­rei­ta. Va­lit­sin pu­nai­set.

– Olet­ko ai­van var­ma? Si­nua saa­te­taan kiu­sa­ta kou­lus­sa pu­nai­sis­ta ken­gis­tä, äi­ti sa­noi.

Olin var­ma, ha­lu­sin pu­nai­set. Iloi­se­na ja reip­pain as­ke­lin kä­ve­lin 400 met­rin mat­kan kou­luun pu­nai­sis­sa ken­gis­sä­ni. Ei mi­nun tar­vin­nut kau­aa ol­la­kaan kou­lus­sa, kun jo en­sim­mäi­sen päi­vän jon­kun vä­li­tun­nin jäl­keen sain kuul­la ken­gis­tä­ni:

– Kat­to­kaa, Ar­tul­la on lik­ko­jen ken­gät, pu­nai­nen on lik­ko­jen väri!

– Mi­nul­la on pu­nai­set ken­gät, kos­ka sa­tun pi­tä­mään pu­nai­ses­ta vä­ris­tä, vas­ta­sin rau­hal­li­ses­ti.

Vai­ku­tin il­mei­ses­ti so­pi­vas­ti it­se­var­mal­ta ja sain ol­la sen jäl­keen rau­has­sa pu­nai­sis­sa ken­gis­sä­ni. Olin ol­lut niin au­tu­aan tie­tä­mä­tön täl­lai­ses­ta vä­ri­a­jat­te­lus­ta.

Pa­ri­kym­men­tä vuot­ta myö­hem­min sei­soim­me vai­mo­ni ja esi­koi­sem­me kans­sa Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen etei­ses­sä. Heh­kuim­me en­sim­mäi­sen lap­sen tuo­maa on­nea, ja vai­mo oli löy­tä­nyt pit­käl­li­sen et­sin­nän tu­lok­se­na po­jal­lem­me fer­ra­rin­pu­nai­set sa­met­ti­hou­sut. Van­ha täti py­säh­tyi koh­dal­lem­me.

– Ai, se on jo noin iso, on­ko se tyt­tö vai poi­ka?

– Poi­ka­han tämä, ei­kö se näy jo vant­te­ras­ta ole­muk­ses­ta­kin?

– No si­tä­hän mi­nä­kin, mut­ta kun sil­lä on pu­nai­set hou­sut, niin ajat­te­lin, et­tä se on tyt­tö.

Ai­ka kul­kee, ih­mi­sen käyn­nis­tä kuus­sa tu­lee ai­na uu­si vuo­si­kym­men li­sää, tek­no­lo­gia ke­hit­tyy. Mut­ta ih­mis­mie­li, sen kä­sit­tä­mät­tö­miin lai­na­lai­suuk­siin ei tun­nu pää­se­vän kä­sik­si ei sit­ten mil­lään. En ole kek­si­nyt näil­le vä­ri­koo­deil­le se­li­tys­tä, en vaik­ka mi­ten miet­ti­sin.

Oli­ko jos­kus ken­ties joku suu­ri ko­kous, jo­hon kut­sut­tiin kaik­ki maa­il­man ih­mi­set päät­tä­mään vä­reis­tä? Ja ko­kous päät­ti: mie­hil­le si­ni­nen, nai­sil­le pu­nai­nen, mie­hil­le vih­reä, nai­sil­le kel­tai­nen... Vai pi­tää­kö men­nä ihan Aa­ta­miin ja Ee­vaan saak­ka? Ja­koi­vat­ko he kii­rees­ti kas­vien leh­tiä vä­rien mu­kaan toi­sil­leen huo­ma­tes­saan ole­van­sa alas­ti? Toi­saal­ta asia ei tun­nu ole­van sit­ten­kään ko­vin van­ha. Kat­sel­les­sa­ni iso­van­hem­pie­ni nuo­ruu­des­sa otet­tu­ja va­lo­ku­via näen niis­sä lä­hin­nä tum­miin pu­keu­tu­nei­ta ih­mi­siä.

Vä­rien lai­na­lai­suut­ta miet­ties­sä ta­ju­aa ih­mi­sen ka­te­go­ri­soi­van ja tur­val­li­suus­ha­kui­sen luon­teen ole­van meis­sä kuin syn­nyn­näi­se­nä omi­nai­suu­te­na. Sa­mal­la se ker­too sii­tä, mi­ten tuo­re kä­si­te lap­suus oi­ke­as­taan on. Vaik­ka maa­il­ma tun­tuu päi­vä päi­väl­tä yhä avoi­mem­mal­ta ja ava­ra­kat­sei­sem­mal­ta, luo­ki­tel­laan eteen tu­le­via pie­niä olen­to­ja yhä no­pe­as­ti nip­puun pääl­lä ole­vien vä­ri­sä­vy­jen pe­rus­teel­la. Jos jos­kus jou­tuu miet­ti­mään jon­kun su­ku­puol­ta, voi mää­rit­te­lys­sä lo­pul­ta on­nis­tut­tu­aan mel­kein huo­kais­ta hel­po­tuk­ses­ta: tun­nis­tin!

Esi­kois­poi­kam­me ol­les­sa kol­mi­vuo­ti­as ihas­tui hän jos­ta­kin syys­tä kaik­keen, mikä oli pink­kiä. Kat­soim­me tou­hua hu­vit­tu­nei­na: ja­has, täl­lai­nen kau­si sit­ten. Erää­nä päi­vä­nä pink­ki muki ei ko­to­na kel­van­nut­kaan, ei sit­ten ol­len­kaan. ”Mut­ta tä­mä­hän on si­nun lem­pi­mu­ki­si!” Ehei, ei enää, Em­ma ja Sil­via oli­vat päi­vä­ko­dis­sa opas­ta­neet, et­tä pink­ki kuu­luu vain ty­töil­le. Vai­mo her­mos­tui ja oli vi­hai­se­na jo kam­pe­a­mas­sa päi­vä­ko­din nu­me­roa soit­taak­seen pari va­lit­tua sa­naa, mut­ta kes­kus­tel­tu­am­me an­noim­me asi­an ol­la. Vaik­ka poi­ka oli­kin hai­ke­an oloi­nen, oli hän sil­ti sel­ke­äs­ti ihan tyy­ty­väi­nen tul­tu­aan nor­mi­te­tuk­si.

Ih­mi­set muut­ta­vat toi­min­ta­ta­po­jaan usein vas­ta sään­tö­jen ja lain edes­sä. La­kia oi­keu­des­ta va­li­ta vä­re­jä il­man so­si­aa­li­sia pai­nei­ta tus­kin sää­de­tään lä­hi­vuo­si­na. Raa­ma­tus­sa kris­tit­ty­jä ke­ho­te­taan usein kat­so­maan tai­vaan lin­tu­ja. Kä­vi­si­kö se oh­jeek­si meil­le täs­sä­kin asi­as­sa? Kun kat­son tai­vaal­le, huo­maan, et­tä kyl­lä, ne vä­rik­käim­mät su­lat ovat useim­mi­ten niil­lä koi­rail­la.

ArttuH.
16.5.2021

Jee­sus ru­koi­li ja sa­noi: "Sen kirk­kau­den, jon­ka sinä olet an­ta­nut mi­nul­le, olen minä an­ta­nut heil­le, jot­ta he oli­si­vat yh­tä, niin kuin me olem­me yh­tä." Joh. 17:22

Viikon kysymys

Ilmoitukset

Toi­sen­lai­ses­sa va­los­sa

Mi­ka­e­lan per­hees­sä ei pal­jon pu­hu­ta asi­ois­ta. Teh­dään töi­tä, käy­dään kou­lua. Mut­ta jos­sain pin­nan al­la on sa­lai­suus, joka saa äi­din hy­räi­le­mään su­ru­mie­li­ses­ti ja Mi­ka­e­lan sil­mäi­le­mään tar­kem­min muu­ta­mia nuo­ria kou­lun käy­tä­vil­lä ja ruo­ka­las­sa.

Se­läs­sä au­rin­gon kat­se

An­ni­ka Koi­vu­kan­kaan ru­nois­sa heit­täy­dy­tään nuo­ren elä­män aal­lok­koon, sen iloi­hin ja ki­pui­hin, ko­et­te­le­muk­siin ja ar­jen su­loi­seen tur­vaan – kun on us­ko, jo­hon no­ja­ta ja rin­nal­la saat­ta­jia. Sy­viä tun­to­ja ke­ven­tää rai­kas huu­mo­ri: ”Kun­pa voi­sin aset­tua het­kek­si koi­ran turk­kiin. / Tun­tea sen läm­mön / kar­ku­mat­ko­jen tuok­sun / ja myl­lä­tyn kuk­ka­pen­kin ilon. Pai­jaa­via sor­mia riit­täi­si.”

Ome­na­pos­ki ja Nal­le Kar­hu­nen

Kah­dek­san­vuo­ti­as Nal­le Kar­hu­nen on kuu­si­vuo­ti­aan Nu­pun eli Ome­na­pos­ken vii­sas, kilt­ti ja hel­lä iso­ve­li. Jos­kus Nal­le käyt­täy­tyy kuin tal­viu­nil­taan he­rä­tet­ty hur­ja ja äk­ki­pi­kai­nen kar­hu. Sil­loin Nu­pun on pa­ras­ta läh­teä ulos tai lait­taa oman huo­neen ovi vi­sus­ti kiin­ni.

Ta­kai­sin Isän ko­tiin

Kir­joit­ta­jat eri puo­lil­ta maa­il­maa ker­to­vat sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut hei­dät val­ta­kun­taan­sa. Ker­to­muk­sia yh­dis­tää ko­ke­mus ko­tiin­pa­luus­ta, Raa­ma­tun mu­kai­sen us­kon löy­ty­mi­ses­tä ja us­ko­vais­ten vä­li­ses­tä rak­kau­des­ta.

Ke­tun­po­jat ja Ja­gu­ar-mies